Otteluraportti

Pelin jälkeen äidille raportoitiin kaksi asiaa: Oulu voitti ja meidän takana istui setä, joka huuteli rumia sanoja tuomarille. Se, että lopussa alkoi vähän palella tai että puoliaikamakkaraan lurahti liikaa ketsuppia, eivät päätyneet edes raportin liitteeksi.

Pelin aikana kovimpien huutopurkausten kohdalla katsoimme toisiamme ja naureskelimme. Autossa sanoin, että huomiot olivat sinänsä ihan oikeita, mutta ne olisi voinut sanoa nätimminkin.

Äidille tuotetussa raportissa ei ollut yhtään kirosanaa. Viisivuotias valitsi sanansa tarkemmin kuin aikuinen.

Monta rekisteriä ennen kouluikää

Kun alkaa kuunnella, huomaa, että viisivuotias säätää puhettaan koko ajan sen mukaan, kenelle ja missä puhuu.

Isille sanotaan, että se setä sanoi saatana. Äidille, että se sanoi rumia sanoja. Päiväkodin opelle lauletaan “Janne Katajan, Janne Katajan hometalo…” ja jatketaan: “Mut mä en voi sanoa sitä viimeistä sanaa. Arvaatko mikä se on?”

Pierumies on Masked Singer Suomen vuoden 2025 voittaja. Lasten suosimaan ohjelmaan tuotiin hahmo, jonka nimessä on vessasana. Ja se voitti. Kukapa olisi arvannut. Sana on hyvä juuri siksi, että se on vähän kielletty, ja ohjelman tekijät tiesivät sen.

Kotona ja kavereiden kanssa Pierumies on ihan käypä puheenaihe. Päiväkodissa asiat ovat toisin. Lapsi oli puhunut kaverinsa kanssa ohjelmasta. Kolmas lapsi oli kuullut keskustelun ja kertonut opettajalle. Seurauksena oli johtajaopettajan puhuttelu. Se oli tuntunut epäreilulta. Kolmannen lapsen toimintaa viisivuotias arvioi: “Se huolehtii aina kaikesta ihan liikaa.”

Päikkymatkoilla kuuntelemme usein auton radiosta Radio Cityä. Sieltä tulee mainoksia, musiikkia ja puheohjelmaa. Iltapäivisin paasaa Jone Nikula.

Mainoksia lapsi arvioi kriittisesti. “Liike on lääke.” “Mut ei se oo totta. Jos on vaikka kuumetta niin ei liike oo lääke. Lääke on lääke.”

Eräänä päivänä huomio kiinnittyi radion kielenkäyttöön.

“Isi, toi sano radiossa että saatana.”

“No joo. Se kai haluaa esittää kovaa jätkää ja ajattelee, että kun kiroilee radiossa, muutkin pitävät sitä kovana jätkänä.”

“Mut se ei oo totta.”

Kukaan ei varsinaisesti ole opettanut rumia sanoja viisivuotiaalle tai sitä, missä yhteydessä niitä voi käyttää. Hän on kuullut sanat televisiosta, radiosta ja kavereilta. Ehkä joskus isiltäkin on saattanut joku sana lipsahtaa. Ja päätellyt loput itse.

Sanoja vaan

On sanat sanoja vaan ne pystyy miehen tappamaan.
Pää Kii

Sanat ovat vain sanoja on merkityksen tasolla totta ja käytön tasolla epätotta. Kirosana toimii, koska se on kielletty. Jos lyö vasaralla sormeen, perkele auttaa, voi harmi ei. Sanan voima tulee osittain yhteisöstä, joka on sopinut sen sopimattomaksi.

Tästä seuraa kasvattajalle paradoksi. Kieltämällä sanan aikuinen samalla opettaa lapselle, että siinä on jotain erityistä. Tabu tekee sanasta käyttökelpoisen juuri voimasanana.

Konteksti ja sen säännöt pitää osata lukea. Tämä taito on paljon arvokkaampi kuin laaja sanavarasto.

Ja tässä kohtaa pitää olla reilu jalkapallokatsomon miehelle. Katsomo on konteksti siinä missä päiväkotikin. Rumat huudot tavallaan kuuluvat asiaan, ja lapsen kanssa futista katsoessa niiltä ei voi välttyä. Minusta se on pieni hinta siitä, että lapsi pääsee katsomaan harrastamaansa lajia ja nauttimaan tunnelmasta. Pesäpallokatsomossa en ole ikinä ollut, mutta kuulemani perusteella Veikkausliigan eturivi on siihen verrattuna vielä aika lempeä kielikylpy.

Päiväkodin Pierumies-tapaus on kiinnostavampi. Lapsi puhui televisio-ohjelmasta käyttäen hahmon oikeaa nimeä. Sääntöä sovellettiin ilmeisesti sanaan riippumatta siitä, mitä lapsi oli tekemässä. Viisivuotias puolestaan ymmärsi eron sanan käyttämisen ja siitä puhumisen välillä. Ei ihme, että puhuttelu tuntui epäreilulta.

Voiko saman asian sitten aina sanoa ilman rumia sanoja? Kyllä voi, mutta koskaan se ei ole täsmälleen sama asia. Kiertoilmaus menettää osan painostaan. “Arvaatko mikä se on?” toimii vain, koska molemmat tietävät alkuperäisen sanan. Se on kiroilua toisin keinoin ja hyvä esimerkki siitä, mitä sujuva kielenhallinta voi olla.

Oulun seudulla tästä ilmiöstä on tarjolla myös pitkään hiottu käytännön esimerkki. Lestadiolaisessa kulttuurissa uskonnollissävytteisiä voimasanoja vältetään. Sen sijaan saatetaan sanoa voi raato tai voi elläimen käsi. Kuulija ymmärtää, mitä tarkoitetaan, ja ilmauksia käytetään samoissa tilanteissa kuin niitä toisia.

Kokonainen kieliyhteisö on kehittänyt samanlaisen ratkaisun kuin viisivuotias: sanotaan jotain muuta, mutta pidetään huoli siitä, että kuulija ymmärtää.

Sanojen kieltäminen voi muuttaa kielenkäyttöä, mutta tarve sanoa jotain painokasta löytää aina reitin.

Ensimmäinen päivä

Ensimmäisenä aamuna järjestystä ei ole. Jokainen ratkaisee oman pienen rajoitteensa.

Esittäjä hakeutuu sinne, mistä HDMI-piuha ja pistorasia ylettyvät, ja on siitä hetkestä kytketty tuoliinsa kuin vuohi paaluun. Huononäköinen siirtyy lähelle näyttöä. Se, jolla on aikainen juna tai heti perään toinen palaveri, ottaa paikan ovenpielestä. Kahvista riippuvainen istuu lähelle termaria.

Kukaan ei valitse paikkaansa tittelin perusteella. Jokainen minimoi oman kitkansa, tai istuu ensimmäiseen vapaaseen tuoliin. Näiden pienten valintojen ja sattumien summasta syntyy järjestys, jota ei kirjata pöytäkirjaan.

Toinen päivä

Toisena aamuna kaikki istuvat samoille paikoille.

Eiliseen tuoliin istuminen on ilmaista. Muualle siirtyminen maksaisi: yltääkö tästä läppärin piuhat, uusi naapuri ja pieni selittämätön jännite siitä, että joku istui väärään paikkaan. Ensimmäisen aamun sattuma jähmettyy toisen aamun säännöksi, eikä kukaan ehtinyt päättää, että näin tästä lähtien tehdään.

Psykologit kutsuvat tätä kauniisti reviirikäyttäytymiseksi. Me muut kutsumme sitä siksi, että se oli Pekan paikka.

Ylhäältä ja alhaalta

Japanissa homma hoidetaan toisin. Kokoushuoneessa on etiketti: vieras istuu kunniapaikalle ovesta kauimmas, nuorin lähimmäksi ovea, ja väärään paikkaan istahtaminen on protokollavirhe. Gaijinkin sen pian oppii jo toisella kerralla, vaikka kukaan ei mitään suoraan sanokaan. Suomessa päädymme lähes yhtä pysyvään järjestykseen, mutta toista reittiä. Japanissa järjestys on painettu etikettioppaaseen. Käytöksen kultaisessa kirjassa siitä ei ole riviäkään, ja tulos on silti melkein sama.

Kolmas päivä

Instituution näkee parhaiten silloin, kun joku rikkoo sitä.

Kolmantena aamuna paikalle tulee uusi työntekijä, joka istahtaa jonkun vakiopaikalle. Kukaan ei sano mitään. Mutta koko huoneessa käy sekunnin murto-osan mittainen kollektiivinen laskenta. “Ai, Matti istui sitten siihen. No, minä varmaan istun sitten tähän.”

Seurauksena on pelkkä tuolinsiirto ja lyhyt vaivaantunut hiljaisuus. Kukaan ei huomauta, eikä kukaan pöydässä osaisi edes sanoa rikottua sääntöä ääneen. Silti jokainen tunnistaa rikkomuksen heti. Vähän niin kuin kielioppi: sen huomaa vasta kun joku puhuu kieltä väärin.

Johtopäätös

Istumakartan voi lukea myös takaperin. Järjestyksestä voi päätellä, kuka esittää, kuka näkee huonosti, kuka pakenee ensimmäisenä ja kuka tuli paikalle kahvin takia. Se on paljastettujen preferenssien pohjapiirros.

Kukaan ei laatinut istumajärjestystä mutta se säilyy aamu toisensa jälkeen, vaikka harva sen huomaa. Kunnes joku vahingossa istuu väärin ja paljastaa, että se oli koko ajan olemassa.

Seuraavassa palaverissasi voit tarkistaa asian. Katso vain, kuinka kukaan ei uskalla vaihtaa paikkaa.

Rooli, joka lankeaa

Toimiston hissin aamuruuhkissa opin uuden sanan omaan sanastooni. Nappiukko.

Nappiukko on se, joka sattui astumaan hissiin lähimpänä paneelia. Kukaan ei nimeä häntä. Mikään sääntö ei määrää hänen tehtäväänsä. Mutta sillä sekunnilla, kun hän asettuu nappien viereen, koko hissillinen ihmisiä siirtää hänelle äänettömästi vastuun: nyt sinä painat, ja sinä painat close-nappia jokaisen kohdalla kunnes olemme kaikki perillä.

Suomalaiselle rooli on kiusallinen monella tapaa. Ensin siksi, että nappia ylipäätään hakataan, mikä sotii koko kasvatusta vastaan. Ja heti perään siksi, että juuri sinut on vaieten komennettu tekemään se kaikkien puolesta. Seisot hississä tehtävässä, johon et ole suostunut, ja huomaat painavasi nappia kohteliaasti, koska vaihtoehto olisi seistä tiellä ja rikkoa tahti, jota kaikki muut pitävät itsestäänselvänä.

Normi ilman lainsäätäjää

Tässä on se, mikä nappiukossa oikeasti viehättää. Se on kokonainen instituutio, joka mahtuu hissiin.

Sitä ei ole kukaan säätänyt, eikä varsinkaan kukaan valvo sitä. Silti se toimii joka aamu, luotettavammin kuin moni kirjoitettu sääntö, ja lankeaa mekaanisesti sille, joka sattuu astumaan hissiin väärään paikkaan. Se on spontaania järjestystä pienoiskoossa, tapa joka on syntynyt itsestään ja jota noudatetaan ilman että kukaan osaa sanoa, milloin siitä tuli sääntö. Hayek kirjoitti tästä paksuja kirjoja. Singaporen hissi opettaa saman kolmessa sekunnissa, ja vielä nopeammin ja tehokkaammin jos joku painaa nappia.

Me suomalaiset kollegat teimme siitä tietysti vitsin. Nappiukoksi joutuminen oli aamun pieni kärsimys, josta valitettiin aamukahvilla, ja sana jäi elämään meidän kesken. Se oli tapa ottaa etäisyyttä normiin, jota emme kuitenkaan voineet olla noudattamatta. Nauroimme close-napille ja painoimme sitä silti, koska ei meillä ollut oikein muuta vaihtoehtoa kuin sopeutua.

Lopuksi

En ole varma, onko nappiukko kiasua. Kiasussa kilpaillaan jostakin, jonka toinen voi viedä: viimeisestä paikasta, osterista tai parhaasta tarjouksesta. Hississä ei kilpailla mistään. Siellä vain ei siedetä hukattua sekuntia, ei edes silloin kun sillä sekunnilla ei tekisi mitään.

Ehkä se on kiasun serkku. Sama kärsimättömyys, eri kohde. Ja niin kuin serkut yleensä, ne paljastavat suvun piirteet selvemmin kuin itsestään niitä huomaakaan.

Kotona Oulussa nappiukon instituutio ei tosin pääse edes syntymään. Hissin maksimihenkilömäärä on yleensä neljä henkilöä ja massarajoitus 320 kg. Massarajoitus tulee useammin ensimmäisenä vastaan. Ja empiirinen havainto (ei tarkka eikä dokumentoitu): hissin matkustajamäärän mediaani Oulussa on 1, keskiarvo 1,1.

Joka tapauksessa viiden kerroksen talossa hissimatka on niin lyhyt, että nappiukon työura jää väistämättä lyhyeksi. Spontaani järjestys tarvitsee toistoa ja kestoa, ja meidän hissimatkamme ovat armollisesti liian lyhytkestoisia tuottamaan omaa nappiukkoaan. Sen minkä Singapore opettaa pilvenpiirtäjän mitalla, Oulu jättää kokonaan opettamatta.

Syöjän ongelma

Kun pääsymaksu on maksettu, se on uponnut kustannus. Mennyttä rahaa ei syömällä saa takaisin, koska se on jo ravintolan tilillä. Tästä huolimatta jokainen meistä on joskus sanonut: nyt syön rahani takaisin. Lause on uponneen kustannuksen harhan harjoittamista omalla haimalla.

Mikrotaloustieteen teoria antaa silti syöjälle selvän ohjeen. Koska seuraavan annoksen rajakustannus on nolla, kannattaa syödä siihen pisteeseen, jossa viimeisen nakkihaukun rajahyöty putoaa nollaan. Taloustiede kutsuu sitä optimaaliseksi ratkaisuksi.

Lääketiede käyttää toista sanaa.

Rationaalinen buffetvieras pysähtyy täsmälleen siihen, missä nautinto ja pahoinvointi kohtaavat, ja hyvä syöjä osuu siihen tarkasti.

Lautanen tuo mukanaan oman pulmansa, joka tunnetaan reppuongelmana. Tilavuus on rajallinen ja jokaisella ruoalla on oma arvo-tilavuussuhteensa. Leipä on tässä laskelmassa surkea sijoitus, ja juuri siksi ravintola asettaa sen pöydän alkupäähän. Aloittelija lastaa leipää ja häviää pelin ennen pääruokaa. Serkkuni ei koske leipään. Hän aloittaa katkaravuista. Tämä on kurinalaisuutta, jota on vaikea olla ihailematta.

Ketä vastaan voitto tulee

Sitten tulee kysymys, jonka serkkuni iskulause sivuuttaa. Ketä vastaan hän oikeastaan voittaa?

Buffetin hinta on asetettu keskimääräisen kulutuksen mukaan. Kun syöjiä on satoja, suurten lukujen laki tekee työnsä: yksittäiset katkarapuhamstraajat ja yksittäiset potunsyöjät keskiarvoistuvat, ja ravintola tietää melko tarkasti, mitä ilta maksaa. Tehokas syöjä ei tässä joukossa kaada koko bisnestä. Hän siirtää itselleen varallisuutta niiltä, jotka söivät vähän. Teinityttö, joka otti salaattia ja yhden soijapullan, maksoi osan serkkuni katkaravuista.

Serkkuni siis voittaa. Mutta hän voittaa väärän vastustajan. Ravintolan omistaja hymyilee kassalla, kun taas kevyesti ja ilman optimoitua strategiaa syövä maksaa laskun.

Ravintola tietää tämän ja suojautuu. All-you-can-eat houkuttelee luokseen lihavan hännän, ja se on haitallista valikoitumista risteilyaluksen mittakaavassa. Bisnes vastaa kitkalla: pienet lautaset, sopivan kaukana sijaitseva katkarapupiste, halvat hiilihydraatit etualalla ja kunnon kate juomissa. Voitto ei synny ruoasta vaan janosta.

Se yksi kerta, kun teoria toteutui

On kuitenkin yksi tilaisuus, jossa serkkuni iskulause toteutui kirjaimellisesti. Ne olivat minun hääni.

Tarjoilun mitoitus laskettiin huolellisesti, normaalin keskimääräisen kulutuksen mukaan. Voileipäkakkua tilattiin sen verran kuin tavanomainen vierasjoukko syö. Laskelma oli moitteeton yhtä yksityiskohtaa lukuun ottamatta. Se unohti, että samasta sukuhaarasta saapuisi toistakymmentä hyväruokaista vierasta, serkkuni heidän joukossaan. Ja heillä oli strategia.

Tässä piilee koko juju. Häät on pieni otos. Suurten lukujen laki tarvitsee paljon vieraita tasoittaakseen ääripäät, ja sadan hengen juhlassa sitä turvaa ei ole. Toteutunut otos oli itsessään se lihava häntä. Häntä oli vielä korreloitunut. Ja jos nyt ei varsinaisesti lihava, ainakin ruokahaluinen.

Silloin harmitti. Voileipäkakun määrä oli laskettu oppikirjan mukaan mutta se loppui ennen kuin osa vieraista ehti saada palaakaan. Myöhemmin asia on naurattanut useammin kuin osaan laskea.

Opetus

Buffet kestää strategisen syöjän, koska suurten lukujen laki kantaa sen. Hääjuhlat kaatuvat optimoivaan nnsyöjään, koska siellä isoja numeroita ei ole tarpeeksi. Sama ihminen on vaaraton Cinderellalla mutta tuhoisa sukujuhlassa.

Jos siis joskus haluaa nähdä ravintolan jäävän tappiolle, risteily on väärä paikka. Oikea paikka on yksityistilaisuus, jonka asiakaskuntaa kukaan ei muistanut mallintaa oikein. Ja jos sellaista juhlaa sattuu suunnittelemaan, kannattaa laskea vieraat nimeltä ja merkitä erikseen ne, jotka tulevat suvun siitä haarasta, jolla on buffet-pöydästä oma tutkimusohjelmansa – ja varata niille oma kakku.

Miten Hayek määrittelee konservatismin

Hayekin määritelmä konservatismista on tahallisen rajaava. Konservatismi on hänelle asenne, joka määrittyy pelkästään suhteessa vallitsevaan muutokseen: se vastustaa nykyistä liikettä mutta ei osoita suuntaa. Tunnetussa vertauksessaan hän kuvaa konservatismia jarruna. Se voi painaa jarrua, mutta ei osaa kääntää rattia suuntaan, johon pitäisi mennä. Tästä seuraa hänen mukaansa konservatismin pohjimmainen opportunismi. Koska sillä ei ole omia periaatteita, sisältö riippuu täysin siitä, mitä kulloinkin sattuu olemaan vallalla. Eilisen radikaali voi olla tämän päivän konservatiivi, koska maailma on muuttunut. Ja vice versa.

Tämä on osin karikatyyri. Burken kritiikki Ranskan vallankumousta kohtaan nojasi siihen, että abstrakteista periaatteista johdettu täydellinen yhteiskuntasuunnitelma sivuuttaa sen kasaantuneen kokemuksen, jota instituutiot kantavat. Oakeshott muotoili saman vielä selvemmin. Oakeshottin konservatismi on lähinnä taipumus: halu arvostaa olemassa olevaa, tuttua, koeteltua ja meidän omaamme sillä perusteella, että sen tuhoamisen kustannukset ovat tuntemattomia. Tällainen konservatismi on vain suhtautumistapa epävarmuuteen.

Kun konservatismi luetaan näin, Hayekin positio mutkistuu. Oakeshottilainen varovaisuus, tuntemattoman kustannuksen kunnioitus, on hyvin lähellä sitä, mitä Hayek itse sanoo spontaanista järjestyksestä ja hajautetusta tiedosta. Vastaväite ei kumoa Hayekia, vaan herättää kysymyksen: jos hänen epistemologiansa sisältää konservatiivisen pohjavireen, missä kulkee se raja, joka erottaa hänet konservatiivista?

Pakko, periaatteet ja pluralismi

Hayekin vastaus liittyy voimankäyttöön ja pakottamiseen. Konservatiivi ei hänen mukaansa vastusta pakkoa sinänsä. Konservatiivi vastustaa pakkoa silloin, kun sitä käytetään väärään tarkoitukseen, mutta hyväksyy sen mielellään silloin, kun se palvelee oikeaksi koettua päämäärää. Liberaali Hayekin merkityksessä vastustaa mielivaltaista pakkoa riippumatta siitä, mihin sitä käytetään. Erottelu koskee viime kädessä suhdetta valtaan. Suhde muutokseen on tässä toissijainen.

Tähän liittyy esseen toinen kantava ajatus, suvaitsevaisuuden periaate. Liberaali eroaa konservatiivista siinä, ettei hän pelkää antaa toisille vapautta sellaisissakaan asioissa, joita hän itse paheksuu. Moraaliset vakaumukset kuuluvat hänelle yksityisen elämän ja vapaaehtoisen sopimisen alueelle. Niiden ei pidä olla valtion pakkokoneiston kohteita. Konservatiivi puolestaan taipuu käyttämään julkista valtaa oman moraalinäkemyksensä pakottamiseen, jos pitää sitä oikeana. Tässä on se varsinainen vedenjakaja.

Periaatteen ja opportunismin erottelu kytkeytyy tähän. Tässä periaate toimii kuin sitoutumismekanismi. Se on sama rakenne, jolla Odysseus sidotaan mastoon tai jolla Gyökeres dumppaa tyttöystävänsä: päätös tehdään etukäteen ja viedään pois oman tulevan harkinnan ulottuvilta juuri siksi, ettei siihen hetkeen luoteta, jossa houkutus on suurimmillaan. Periaate sitoo sen varalta, että huomenna voi keksiä liian hyvän syyn poiketa. Opportunisti skippaa tämän ja säilyttää harkintavallan jokaisessa yksittäistapauksessa. Periaate on sitoumus sääntöön, joka sitoo silloinkin, kun lopputulos ei miellytä. Voltairen läpän vakiintuneen kanonisen suomennoksen mukaan: “En ole samaa mieltä kanssasi, mutta puolustan kuolemaani saakka oikeuttasi sanoa se.” Liberaalin position kova ydin on juuri valmius pitää kiinni säännöstä silloin, kun sääntö tuottaa tuloksen, jota itse vieroksuu. Vain tällainen sääntö suojaa myös niitä, joiden vakaumukset poikkeavat niistä, joita itse pidän mieleisinä. Opportunisti taas arvioi jokaisen tapauksen erikseen toivotun lopputuloksen valossa ja menettää näin koko pakkoa rajoittavan periaatteen. Tämä erottelu on Hayekin esseen kestävin anti. Se ei vanhene, eikä riipu siitä, miten milloinkin puolueet sijoittuvat poliittisen kompassin nelikenttään.

Nationalismi ja protektionismi rakenteellisena kollektivismina

Hayek liittää konservatismiin myös taipumuksen nationalismiin, ja hän pitää nationalismia yhtenä kollektivismin juurena. Taloudellinen nationalismi, protektionismi sen selvimpänä muotona, on rakenteeltaan sama operaatio kuin sosialismi, vaikka retoriikka on päinvastainen. Molemmat korvaavat hintojen spontaanin järjestyksen poliittisella ohjauksella. Molemmat olettavat, että keskitetty toimija voi tietää hajautettua prosessia paremmin, mihin resurssit pitäisi suunnata. Vain jakolinja ja retoriikka vaihtuvat.

Tässä näkyy hayekilaisen argumentin kaunis sisäinen johdonmukaisuus. Sama tiedonkäsittelyn ongelma, joka tekee keskussuunnittelusta mahdottoman, tekee protektionismista tehottoman. Rajan vetäminen kansakunnan ympärille ei poista laskentaongelmaa. Tässä konservatismi, joka muuten vetoaa hajautettuun viisauteen ja epäluuloon suuria suunnitelmia kohtaan, kääntyy itseään vastaan ja hyväksyy keskitetyn ohjauksen heti, kun ohjaus tehdään oman ryhmän hyväksi. Hayekin huomio on, että kollektivismi ei ole vasemmiston yksinoikeus. Se on rakenne. Vain paidan tai lipun väri muuttuu.

Missä Hayek jää vajaaksi

Tähän asti olen lukenut Hayekia myötäsukaisesti. On myös tarpeellista sanoa, missä argumentti jää vajaaksi. Vaikein kohta on epäsymmetria instituutioiden synnyn ja niiden ylläpidon välillä.

Hayek selittää loistavasti, miten instituutiot syntyvät. Spontaani järjestys, kulttuurinen evoluutio ja ihmistoiminnan suunnittelemattomat tulokset ovat hänen vahvinta aluettaan, ja ajatus on aidosti syvällinen. Hän on heikommalla kysymyksessä siitä, miten instituutioita ylläpidetään ja milloin niitä ja niiden sääntöjä saa ja pitää muuttaa. Instituutiot ovat evoluution tulosta, ja jos me todella tiedämme vähemmän kuin luulemme, hänen omaan epistemologiaansa sisältyy konservatiivinen päätelmä: todistustaakka on muutoksen ajajalla. Konservatiivi pääsee vähemmällä. Tämä ei ole status quon palvontaa, vaan epistemologinen kanta. Koska kykymme ennakoida muutoksen seurauksia on rajallinen, muutoksen perustelu vaatii enemmän kuin nykytilan säilyttäminen.

Hayek tunsi tämän kiusallisen jännitteen, ja ainakin itse luen sen esseessä tiettynä vaivaantuneisuutena. Hän halusi pitää etäisyyttä sosiaalikonservatismiin, mutta tarvitsi silti perinteen ja koetellun käytännön evoluution pohjaksi. Hän ei oikein ratkaissut kysymystä siitä, milloin perinteen kunnioitus muuttuu pelkän inertian puolusteluksi. Oakeshott vastasi tähän paremmin juuri siksi, että taipumus oli hänelle position kova ydin: muutos on aina mahdollinen, mutta sen on kannettava todistustaakka. Ylläpito on spontaania järjestystä suojelevaa varovaisuutta.

Johtopäätökset: miksi minäkään en ole konservatiivi

Otsikon varastin Hayekilta tarkoituksella. Olen lukenut esseen läpi myötämielisenä ja huomaan jakavani melkein koko sen konservatiivisen vaiston. Arvostan perinteitä. Pidän koeteltua tapaa viisaampana kuin miltä se usein äkkinäiselle näyttää. Asetan todistustaakan uudistajalle. Näillä mittareilla olen lähempänä konservatiivia kuin radikaalia.

Yksi kysymys silti erottaa. Saako oikeaksi katsottu päämäärä oikeuttaa pakkovallan? Konservatiivi vastaa kyllä, kun päämäärä on mieleinen. Minä vastaan fuck no, vaikka päämäärä olisi minulle mieleinen. Tähän ero tiivistyy, ja se on tärkeämpi kuin asenne tradition arvostamiseen tai miten suhtautua muutokseen.

Raja näkyy siinä, mitä perinteelle tapahtuu, kun se kohtaa yksilön vapauden ja uuden tiedon. Konservatiiville traditio on majakka, jonka suojelemiseksi valtion valtaa voi käyttää. Minulle se on työkalu: menneisyyden kiteyttämää tietoa, joka mahdollistaa rauhallisen rinnakkaiselon ilman keskusohjausta. Työkalua saa ja pitää korjata, majakkaa täytyy vartioida. Siksi hayekilainen liberaali suostuu elämään sellaistenkin sääntöjen mukaan, joiden lopputulosta hän ei voi ennustaa eikä aina hyväksyä.

Pelkkä halu painaa jarrua on dorkaa ja karmeeta. Oakeshottilainen varovaisuus antaa jarrulle älyllisen oikeutuksen, ja vain periaatteellisuus estää sitä muuttumasta mielivallan välineeksi. Yhteiskunnan toimivuutta ei pidä mitata sillä, kuinka hyvin se pysyy samana. Sitä pitää mitata säännöillä, jotka antavat meidän etsiä parempaa silloinkin, kun tulee oma vuoro hävitä.

Tämä tekee oloni toisinaan vaivaantuneeksi, ja juuri siksi pidän siitä kiinni.

A savings claim is not a measurement

Negotiated savings is a claim about what would have happened without the negotiation. “We saved 12%” means: “we paid 12% less than we otherwise would have.” In principle, it’s a counterfactual.

In practice, the counterfactual is often cooked up internally: last year’s price, the supplier’s opening ask, or a top-down target. The same function picks the baseline, records the win, and prepares the slides.

The target is blunt: the price has to go down, or you had better have an extremely good explanation.

No supply chain leader automatically credits inflation. No COO writes off a price increase just because energy went up ten percent. The market did what it did; the target stays. Deliver, or explain.

Procurement is held accountable for a price level it barely controls. When the market doesn’t budge, the saving still has to appear.

But necessity is the mother of invention.

A reportable saving can be found in all kinds of creative places:

• Ghost volume. You book a shiny 12% saving against the forecast, but the actual orders come in at half the volume.

• Avoided-cost laundering. The supplier opens at +8%, you settle at +3%, and procurement reports “5% saved.” More money went out the door than last year; you just avoided their opening ask.

• The balloon. Unit price down, but minimum order quantities up, freight terms worse, payment terms shorter, quality specs loosened. The price line looks beautiful, while the real cost quietly shifts somewhere the metric can’t see.

It all comes down to how you tell the story.

Operations, by contrast, has the discipline that physical reality imposes. Excess inventory hits working capital. Missed schedules turn into expedited freight, lost production, delayed deliveries, and lost customers. You can still play games with the numbers, but eventually it comes down to piece counts, invoices, inventory value. And real money.

Procurement savings often stop one step earlier: on the slide where the number is declared.

That’s why reported savings rarely turn into an actual cut in next year’s budget. If the saving were real, the budget line would drop by the same amount. That almost never happens.

That’s the tell.

Most price changes are noise

So far this has been about measurement. The harder problem is attribution. Even savings that reconcile to cash can be mostly coincidence.

Think of a procurement outcome as signal and noise. Signal is the part procurement actually controls: supplier selection, negotiation, contract structure, demand aggregation, dual sourcing. Noise is everything else that moves prices: energy, exchange rates, freight capacity, raw material cycles, war, port closures, bankruptcies, strikes.

In most categories, noise beats signal. Yet the metric still rewards the year-over-year change. The market moved the price. The buyer just signed.

In investment terms, most procurement savings are beta — exposure to the market move. Alpha is what remains after you strip the market out.

Steel falls 15% on the LME. The category manager negotiates a contract, the price follows the index down, and he delivers a 12% saving. The scorecard shines. The bonus is paid. The slide deck circulates in the leadership team as a success story.

The next year steel rises 15%. Same manager, same skill, same negotiations. The price follows the index up. Now he “loses” 8% and writes a paragraph about geopolitical headwinds. The balanced scorecard turns red, and a development discussion follows.

Nothing in his actual work changed between the years. In the first he got a bonus for cost savings. In the second he got blamed for rising costs. In both cases he was rewarded or punished for a market move he could barely influence.

Worse still: the manager who did the best work — locking prices early, dual-sourcing, hedging the rise — looks weakest in exactly the year his work was most valuable. The bonus is effectively a long position on falling steel. It pays out on a bet no one consciously placed.

Same skill, opposite career conversation.

You measure the tide and pay the swimmer.

The honest benchmark is not last year’s price. It is this year’s market price for the same good. Expertise shows in what you paid relative to what a comparable buyer paid on comparable terms in the same conditions.

Did you beat the benchmark? Did you hold your contracts when spot prices spiked? Did you renegotiate when the market crashed?

That is signal. It’s usually just a few percentage points around the index, not a flashy double-digit headline. Good procurement is real, but its contribution is the spread over the market.

A counterexample that proves the model

At this point a procurement person raises a hand and says: I once actually made real money on timing.

Good. That story proves the model.

After the 2008 crash, the freight market was on the floor. Carriers were desperate to fill capacity. I was still on the operations side, but in practice I built the RFQ and the timing. We locked the key freight lanes for a full year by contract, on exceptionally favorable terms.

Some lines needed renegotiation along the way. Still, for an entire year we paid below market on freight, and it showed clearly in the invoices finance could verify.

The case passes every test:

• It reconciled to cash. A locked price, a contract, and a year of real invoices below market.

• It was index-relative outperformance. After the crash, not everyone paid the same prices.

• The mechanism was expertise. Smart RFQ design, timing, and the nerve to commit long when others were frozen. The counterparty’s desperation was turned into contract structure.

That is real procurement alpha.

Real procurement alpha is an option

The honest model is this: the average saving is noise, the value lives in the tails, and the tails are option-like.

For most of the year, outperformance versus the index is just a few points either way — useful, but rarely worth a victory lap. Then a disruption hits: post-2008 freight, the early-COVID capacity crunch, an energy spike, a supplier bankruptcy, a sudden demand collapse. A sharp buyer can turn temporary disorder into lasting contractual advantage.

Expertise is spotting the window and having the mandate to act. It’s rare because the windows are rare. A long fixed contract is not a free option — it can backfire if the market keeps falling. That’s why it takes judgment, authority, and real risk appetite.

This is a Talebian structure. Procurement alpha cannot be scheduled into neat quarters.

The standard metric fails here. It rewards dull quarters as if they were brilliance and can easily miss the one deal that actually mattered.

The metric rewards the absolute level when it should reward outperformance relative to the market. And it doesn’t really work in any environment: in calm markets it encourages fictional savings, in stormy ones it buries real skill under market noise.

Real expertise is convex and episodic.

The fix

The fix is boring, as the best fixes usually are.

A saving should count only once finance actually removes the matching amount from the budget or verifies it against real spend. The booked saving has to turn into less money available to spend. Until then, it’s just a claim.

Procurement naturally hates this, because it turns a nice headline story into a number operations can check. The control is just the original saying made formal:

Whoever has the money gets to confirm the saving.

A saving can be validated only by the person who bears the consequences if the number is wrong. Taleb-style skin in the game.

This rule would kill most procurement savings decks.

Good. The ones that survive would actually be worth reading.

The same applies to attribution. Measure procurement against the market, not against last year.

The gap to the index tells you who actually swam — and who just rode the tide.

Lähteet

Bhambore, A. A., Akmeşe, E. N., Häkkinen, E., Jussila, M. K., Kantola, J.-H. & Loukola, O. J. (2026). Spontaneous problem-solving in bumble bees. Science, 392(6802), 1046–1049. https://doi.org/10.1126/science.ady1618

Hayek, F. A. (1952). The Sensory Order: An Inquiry into the Foundations of Theoretical Psychology. University of Chicago Press.

Hölldobler, B. & Wilson, E. O. (1990). The Ants. Belknap Press / Harvard University Press. (Wilsonin “väärä laji” -sitaatin lähde.)

Köhler, W. (1925). The Mentality of Apes. Kegan Paul, Trench, Trubner & Co. (Klassiset simpanssikokeet, “laatikko ja banaani”.)

Oulun yliopisto (2026). Bumble bees show spontaneous problem-solving in study published in Science. Tiedote, 4.6.2026. https://www.oulu.fi/en/news/bumble-bees-show-spontaneous-problem-solving-study-published-science

Verde (2026). Kimalaiset ratkaisevat ongelmia kuin kädelliset – uusi tutkimus haastaa käsityksiä eläinten älykkyydestä. 11.6.2026. https://www.verdelehti.fi/2026/06/11/kimalaiset-ratkaisevat-ongelmia-kuin-kadelliset-uusi-tutkimus-haastaa-kasityksia-elainten-alykkyydesta/

Säästöväite ei ole mittaustulos

Neuvoteltu säästö on väite siitä, mitä olisi tapahtunut ilman neuvottelua. “Säästimme 12 %” tarkoittaa: “maksoimme 12 % vähemmän kuin olisimme muuten maksaneet.” Periaatteessa kyse on kontrafaktuaalista.

Käytännössä kontrafaktuaali syntyy usein järjestelmän sisältä: viime vuoden hinnasta, toimittajan avauksesta tai ylhäältä annetusta tavoitteesta. Sama funktio valitsee baseline-lukeman, kirjaa saavutetun tavoitteen ja esittelee diat.

Tavoite on usein tyly: hinnan pitää laskea, tai mukana pitää olla erittäin hyvä selitys.

Yksikään toimitusketjujohtaja ei hyvitä inflaatiota automaattisesti. Yksikään COO ei kuittaa hinnannousua sillä, että energia kallistui kymmenen prosenttia. Markkina teki mitä teki; tavoite pysyy. Toimita, tai selitä.

Hankinta pannaan vastaamaan hintatasosta, jota se ei juuri hallitse. Kun markkina ei jousta, säästön pitää silti ilmestyä.

Mutta kyllä hätä keinot keksii.

Raportoitava säästö voi löytyä monesta paikasta:

• Toteutumaton volyymi. 12 % hankintasäästö kirjataan ennustetta vasten, mutta ostomäärä toteutuu puolikkaana.

• Kustannusvälttämän pesu. Toimittaja vaatii +8 %, sovit +3 %, ja hankinta kirjaa “5 % säästöä”. Rahaa lähti enemmän kuin viime vuonna, vain vähemmän kuin avausvaatimus antoi ymmärtää. Vältetty kustannus on puolustettavissa, kun vältetty nousu suhteutetaan markkinaan.

• Ilmapallo. Yksikköhinta alas, minimieräkoot ylös, rahtiehdot huonommiksi, maksuajat lyhyemmiksi, laatuspesifikaatio löysemmäksi. Hintarivi laskee, mutta kustannus siirtyy paikkaan, jota mittari ei näe.

Se, miten tarina kerrotaan, ratkaisee.

Operaatiolla on taas fyysisen todellisuuden rajoitteista syntyvä kuri. Liikavarasto näkyy käyttöpääomassa. Pitämättömät aikataulut muuttuvat pikarahdiksi, menetetyksi tuotannoksi, myöhästyneiksi toimituksiksi ja menetetyiksi asiakkaiksi. Luvuilla voi yhä pelata, mutta lopulta merkitsevät kappalemäärät, laskut, varaston arvo. Ja raha.

Hankinnan säästöt pysähtyvät usein askelta aiemmin: kalvosettiin, jossa luku julistettiin.

Siksi raportoitu säästö päätyy harvoin ensi vuoden budjettiin oikeana leikkauksena. Jos säästö olisi aito, budjettirivi laskisi saman verran. Näin ei juuri koskaan käy.

Se on paljastava merkki.

Suurin osa hinnanmuutoksesta on kohinaa

Tähän asti kyse on ollut mittaamisesta. Vaikeampi ongelma on attribuutio. Sellainenkin säästö, joka täsmää rahaan, voi olla enimmäkseen sattumaa.

Ajatellaan hankinnan tulosta signaalina ja kohinana. Signaali on se osa, jota hankinta hallitsee: toimittajavalinta, neuvottelu, sopimusrakenne, kysynnän yhdistely, kaksoishankinta. Kohina on kaikki muu mikä hintaa liikutti: energia, valuuttakurssit, rahtikapasiteetti, raaka-ainesyklit, sota, satamasulut, konkurssit, lakot.

Useimmissa kategorioissa kohina voittaa signaalin. Mittari palkitsee silti vuosimuutoksen. Hintamuutoksen syynä olivat markkinat, ei ostaja.

Sijoitustermein suurin osa hankinnan säästöistä on beetaa. Ne ovat altistusta markkinaliikkeelle. Alfa on se, mikä jää jäljelle kun markkinaliike on poistettu.

Teräs halpenee LME:ssä 15 %. Kategoriapäällikkö neuvottelee sopimuksen, hinta seuraa indeksiä alas, ja hän toimittaa 12 % säästön. Tuloskortti loistaa. Bonus maksetaan, ja diaesitys kiertää johtoryhmässä esimerkkinä.

Seuraavana vuonna teräs kallistuu 15 %. Sama päällikkö, sama osaaminen, samat neuvottelut. Hinta seuraa indeksiä ylös. Nyt hän menettää 8 % ja kirjoittaa kappaleen geopoliittisista vastatuulista. Balanced scorecard menee punaiselle, ja seuraa keskustelu kehittämiskohteista.

Mikään hänen tekemisessään ei muuttunut vuosien välillä. Ensimmäisenä vuonna hänelle maksettiin bonus kustannussäästöistä. Toisena häntä moitittiin nousevista kustannuksista. Kummassakin tapauksessa palkittiin tai rangaistiin markkinaliikkeestä, johon ei juuri pystynyt vaikuttamaan.

Pahempaa vielä: se päällikkö joka teki parasta työtä — lukitsi hintoja etukäteen, hajautti toimittajat, suojasi nousua vastaan — näyttää heikoimmalta juuri sinä vuonna jolloin hänen työnsä oli arvokkainta. Bonus on käytännössä pitkä positio laskevaan teräkseen. Sitä maksetaan vedosta jota kukaan ei tietoisesti tehnyt.

Sama osaaminen, päinvastainen kehityskeskustelu.

Mittaat vuorovettä ja palkitset uimarin.

Rehellinen vertailukohta ei ole viime vuoden hinta, vaan tämän vuoden markkinahinta samalle tavaralle. Osaaminen näkyy siinä, mitä maksoit suhteessa siihen mitä vertailukelpoinen ostaja maksoi vastaavin ehdoin samoissa oloissa.

Päihititkö vertailuindeksin? Pidittekö sopimuksista kiinni kun spot piikitti? Neuvotteliteko uudestaan, kun markkina romahti?

Se on signaalia. Usein se on muutama prosenttiyksikkö indeksin ympärillä, ei kaksinumeroinen otsikkoluku. Hyvä hankinta on todellista, mutta sen kontribuutio on ylituotto markkinaan nähden.

Vastaesimerkki joka todistaa mallin

Tässä kohtaa hankintaihminen nostaa käden ja sanoo: minä kerran tein oikeasti rahaa ajoituksella.

Hyvä. Se tarina todistaa mallin.

Vuoden 2008 romahduksen jälkeen rahtimarkkina oli pohjalla. Varustamot olivat epätoivoisia täyttääkseen kapasiteettia. Olin yhä operaatiopuolella, mutta käytännössä rakensin tarjouspyynnön ja ajoituksen. Lukitsimme tärkeimmät rahtireitit vuodeksi sopimuksella, ehdoilla jotka olivat poikkeuksellisen edulliset.

Osa piti neuvotella matkan varrella uusiksi. Silti vuoden ajan maksoimme rahdista alle markkinan, ja se näkyi laskuissa jotka talousosasto pystyi tarkastamaan.

Tapaus läpäisee jokaisen testin.

• Se täsmäsi rahaan. Lukittu hinta, sopimus ja vuosi oikeita rahtilaskuja alle markkinan.

• Se oli indeksisuhteista ylituottoa. Markkinromahduksen jälkeen kaikki eivät maksaneet samoja hintoja.

• Mekanismi oli osaaminen. Tarjouspyynnön muotoilu, ajoitus ja uskallus sitoutua pitkään kun muut olivat halvaantuneita. Vastapuolen epätoivo käännettiin sopimusrakenteeksi.

Se on hankinnan alfaa.

Aito hankinnan alfa on optio

Rehellinen malli on tämä: keskimääräinen säästö on kohinaa, arvo on hännissä, ja hännät ovat optioluonteisia.

Suurimman osan vuodesta ylituotto indeksiin on muutama piste suuntaan tai toiseen. Hyödyllistä, mutta harvoin kunniakierroksen arvoista. Sitten avautuu häiriö: 2008 jälkeinen rahti, korona-ajan alun kapasiteetti, energiapiikki, toimittajan konkurssi, äkillinen kysynnän romahdus. Terävä ostaja voi kääntää tilapäisen epäjärjestyksen sopimukselliseksi eduksi.

Osaaminen on ikkunan tunnistamista ja mandaattia toimia. Se on harvinaista, koska ikkuna on harvinainen. Pitkä kiinteä sopimus ei ole ilmainen optio. Se voi mennä pieleen, jos markkina jatkaa laskuaan. Siksi se vaatii harkintaa, valtuutta ja riskinottohalua.

Tämä on talebilainen rakenne. Hankinnan alfaa ei voi aikatauluttaa kvartaaleihin.

Vakiomittari ei pysty tähän. Se palkitsee tylsät kvartaalit kuin ne olisivat osaamista ja saattaa ohittaa sen yhden kaupan jolla oli oikeasti väliä.

Mittari palkitsee tason, vaikka sen pitäisi palkita indeksisuhteinen ylituotto. Sama mittari ei oikeastaan toimi missään olosuhteissa: tyynellä markkinalla se kannustaa keksimään fiktiivisiä säästöjä, myrskyssä se hukkaa aidon osaamisen markkinaliikkeen alle.

Aito osaaminen on konveksia ja episodista.

Korjaus

Korjaus on tylsä, kuten parhaat korjaukset yleensä.

Säästö lasketaan vasta kun talousosasto poistaa vastaavan summan budjetista tai todentaa sen toteutunutta kulutusta vasten. Kirjatun säästön pitää muuttua vähemmäksi käytettäväksi rahaksi. Siihen asti se on väite.

Hankinta vihaa tätä, luonnollisesti, koska se muuttaa otsikkomittarin tarinasta luvuksi jonka operaatiot voivat tarkastaa. Kontrolli on vain alkuperäinen sanonta muodollisena:

Se jolla on raha, saa vahvistaa säästön.

Säästön saa vahvistaa vain se, joka kantaa sen seuraukset jos luku on väärä. Talebilaisittain nahka pelissä.

Sääntö tappaisi suurimman osan hankinnan säästödioista.

Hyvä. Eloonjääneet olisivat lukemisen arvoisia.

Sama pätee attribuutioon. Hankinta tulee mitata markkinaa vasten, ei edellisvuotta vasten.

Ero indeksiin kertoo uiko joku muita paremmin.

Keholta tuomarille

Kaatuminen siirtää kaksinkamppailun ratkaisun erotuomarille. Jos rike vihelletään jo kevyestä kontaktista, puolustajan ei kannata lisätä voimaa. Hyökkääjälle kannustin on päinvastainen: pystyssä pysyminen voi viedä vapaapotkun, jos tuomari lukee sen merkiksi siitä, ettei rikettä tullut.

Pelaajan liike toimii myös signaalina. Tuomarilla on sekunnin murto-osa aikaa ratkaista, tapahtuiko rike. Jos rikottu pelaaja jatkaa matkaa, tuomari voi päätellä, ettei kontaktilla ollut merkitystä. Maahan meneminen tekee rikkeen näkyväksi.

Tässä on samalla ongelman alku. Saman signaalin voi lähettää ilman rikettä.

Voiman käyttö vähenee kun säännöt rankaisevat kovista kontakteista ja tuomari reagoi kevyempiinkin. Siksi nykyfutis voi näyttää pehmeämmältä kuin vuosikymmenten takainen peli. Selitys löytyy ainakin osittain kannustimista. Väkivallalla voitetusta kaksinkamppailusta on tullut kalliimpi.

Kaatuminen tekniikkana

Kovan taklauksen läpi pystyssä taisteleminen voi olla vaarallista. Tukijalka jää nurmeen, nilkka kiertyy tai pelaaja laskeutuu koko painollaan huonoon asentoon. Kontaktiin myötääminen ja hallittu kaatuminen voivat vähentää kehoon kohdistuvaa vääntöä.

Katsoja näkee loppuliikkeen. Pelaaja tuntee jalan asennon, vauhdin ja suunnan. Siksi ulospäin liioitellulta näyttävä kaatuminen voi olla myös nopea suojareaktio. Kaatuminen itsessään ei ole todiste huijauksesta.

The 2nd best scenario

Varsinainen ongelma on epätäydellinen havainto.

Jos erotuomari erottaisi varmasti turvallisen kaatumisen, todellisen rikkeen korostamisen ja puhtaan näyttelemisen, ratkaisu olisi helppo. Rike vihellettäisiin ja näyttelemisestä annettaisiin kortti. Todellisuudessa samat liikkeet voivat näyttää lähes identtisiltä.

Tiukka filmaamislinja kasvattaa riskiä, että myös aidon kontaktin jälkeen kaatunut saa kortin. Pelaajan kannattaa silloin yrittää pysyä pystyssä kovemmassakin kontaktissa. Puolustaja tietää tämän ja voi käyttää enemmän voimaa ennen kuin hyökkääjä uskaltaa tehdä rikkeen näkyväksi.

“Antaa pelata” -nostalgia sisältää myös nostalgiaa pelistä, jossa rikkeen saaminen näkyviin vaati kovemman kontaktin.

Futiksen väkivallan väheneminen on tietenkin ennen kaikkea sääntömuutosten, korttien, kurinpidon ja vaarallisten taklausten tiukemman tulkinnan tulosta. Kaatuminen vahvistaa samaa kehitystä. Kun kaksinkamppailun voi voittaa tuomarin vihellyksellä, sitä ei tarvitse voittaa yhtä usein fyysisellä ylivoimalla. Nykysäännöillä vuoden 1994 MM-finaalissa pelkästään jo Dungalle olisi annettu vähintään kaksi punaista korttia

Kolme tekoa, yksi ele

Sana “sukeltaminen” niputtaa yhteen ainakin kolme erilaista tekoa.

Ensimmäisessä pelaajaan kohdistuu todellinen kontakti, ja hän myötää sen mukana suojatakseen jalkaansa tai hallitakseen kaatumisen. Tässä voi olla mukana myös taktinen päätös olla taistelematta väkisin pystyssä.

Toisessa tapahtuu rike, mutta pelaaja korostaa sen vaikutusta. Hän heilauttaa käsiään, jää maahan tai lisää liikkeeseen kierroksen varmistaakseen, että tuomari huomaa tilanteen. Esitys parantaa todellisen rikkeen havaitsemista, mutta samalla se vääristää kuvaa kontaktin voimakkuudesta.

Kolmas on puhdasta näyttelemistä. Pelaaja yrittää ostaa vihellyksen ilman sellaista rikettä, joka sen oikeuttaisi.

Näiden tekojen näkyvä lopputulos on sama: pelaaja makaa nurmessa ja katsoo tuomaria. Erotuomarin pitäisi päätellä yhdestä eleestä, mitä sitä ennen tapahtui ja miksi pelaaja reagoi niin kuin reagoi.

Linja, joka lukee kaatumiset herkästi rikkeiksi, palkitsee näyttelemistä. Linja, joka lukee ne herkästi sukelluksiksi, rankaisee myös aidosta kontaktista kaatuneita. Tämä on tuomarin sääntelyongelma.

VAR muuttaa havaintovirhettä

Videotuomarointi vähentää osaa epävarmuudesta. Tallenne näyttää, osuiko jalka nilkkaan ja tapahtuiko kontakti rangaistusalueella.

Kontaktin löytyminen ei vielä ratkaise, oliko se rike, aiheuttiko se kaatumisen tai kuinka paljon pelaaja lisäsi tilanteeseen itse. Hidastus voi jopa tehdä pienestä osumasta dramaattisemman kuin miltä se näytti pelissä.

VAR muuttaa myös sitä, millaisia asioita ratkotaan tarkasti. Varpaan paitsio voidaan mitata kuvasta senttimetrien tasolla. Kontaktin merkitys jää edelleen harkinnaksi. Teknologia vähentää yhtä epävarmuutta ja tekee jäljelle jäävästä epävarmuudesta näkyvämpää.

Panos muuttaa laskelman

Yksittäisen pelaajan päätös sukeltaako vaiko ei riippuu vihellyksen todennäköisyydestä, siitä saatavasta hyödystä, kortin vaarasta ja mainehaitasta.

Hupiturnauksessa voiton arvo on pieni. Maahan menosta saatava hyöty jää vähäiseksi, mutta kanssapelaajien pilkka ja oma nolous ovat aivan todellisia kustannuksia. Siksi kaatuilu näyttää siellä erityisen typerältä. Pelaaja maksaa hinnan saamatta juuri mitään.

Mestarien liigan välierässä yhden vihellyksen arvo voi olla valtava. Ottelun lopputulos vaikuttaa rahaan, pokaaleihin ja pelaajan uraan. Myös mainehaitta kasvaa, koska yleisö on suurempi. Ratkaisevaa on, kumpi puoli kasvaa nopeammin.

Sama pelaaja voi siksi toimia eri tavalla eri otteluissa täysin rationaalisesti. Tilanne määrittää teon hyödyn ja kustannuksen.

Maine on pääomaa

Mainehaitta ei rajoitu häpeään. Toistuvasti liioitteleva pelaaja menettää uskottavuuttaan.

Tuomarit oppivat odottamaan liioittelua. Vastustajat muistuttavat siitä ennen ottelua ja jokaisen kaatumisen jälkeen. Todellistenkin rikkeiden viheltämisen todennäköisyys voi laskea. Yksi hankittu vapaapotku voi heikentää tulevien tilaisuuksien stokastista odotusarvoa.

Liioittelusta saatu hyöty tulee heti. Maineen menetys kertyy myöhemmin. Tämä tekee teosta houkuttelevan juuri silloin, kun ottelu on erityisen tärkeä.

Suuret panokset kiristävät myös puolustajan laskelmaa. Puolustaja hyväksyy suuremman rike- ja korttiriskin pysäyttääkseen vaarallisen hyökkäyksen. Hyökkääjällä on vastaavasti vahvempi kannustin tehdä kontakti näkyväksi. Säännöt ja tuomarilinja ratkaisevat, mikä strategia dominoi.

Pelaaja reagoi siihen, mikä on pelin merkitys tuotantofunktiossa hänen uralleen. Moraalinen paheksunta kuuluu tähän laskelmaan, mutta sen rinnalla ovat vihellyksen todennäköisyys, kortin riski, ottelun panos ja tuleva uskottavuus.

Kun pelaaja kaatuu ja kurkkaa sormien raosta, kurkistus kertoo olennaisen. Kaatuminen oli myös viesti. Kiinnostava kysymys kuuluu, millaisen hinnan säännöt ovat sille viestille asettaneet.

Kunnia fiat-valuuttana

Mietitään hetki, mistä palkinnon arvo syntyy. Nobelin rauhanpalkinto on arvokas siksi, että sen takana on uskottava instituutio ja yli sadan vuoden perinne. Prosessi on riitainen, politisoitunut ja toistuvasti kyseenalainen, mutta juuri se tekee siitä kalliin jäljitellä. Arvo on kertynyt hitaasti, ja se on sidottu menettelyyn, jota on vaikea väärentää.

Rahassa tämä on tuttu ilmiö. Kun rahamäärä lisätään tai kolikon arvometallipitoisuutta vähennetään, uusi raha ei osu kaikkiin samaan aikaan. Ensimmäisenä sen käteensä saava ehtii ostaa vanhoilla hinnoilla. Vasta myöhemmin muut huomaavat, että yksikkö ei ollutkaan entisensä. Lähimpänä painokonetta seisova hyötyy, muut maksavat. Richard Cantillon kuvasi tämän 1700-luvulla, ja vaikutus kantaa hänen nimeään yhä.

Sama pätee kunniaan. Infantino löi kunniarahaa ilman katetta ja lainasi sen arvon FIFA-brändistä, joka oli rakennettu vuosikymmenten ajan. Trump sai ensimmäisen setelin, lähimpänä painokonetta, ennen kuin valuutta ehti devalvoitua. Se että palkinto annettiin kolmisen viikkoa sen jälkeen, kun oikea Nobelin rauhanpalkinto oli mennyt Venezuelan María Corina Machadolle, vain alleviivaa asetelmaa. Kyseessä oli lohtupysti, lyöty hädässä, ja sen rahapaja oli FIFA:n maine.

Infantino ei ole naiivi

Houkutus on esittää Infantino tyhmänä tai sokeana. Se olisi virhe, ja se veisi tarinasta sen terävimmän kärjen. Hän näkee rakenteet hyvin ja on siksi kiinnostava hahmo.

Qatarin MM-kisojen avauksessa marraskuussa 2022 Infantino piti puheen, joka jäi historiaan ennen kaikkea yhdestä kohdastaan. Hän kertoi tuntevansa itsensä qatarilaiseksi, arabiksi, afrikkalaiseksi, homoseksuaaliksi, vammaiseksi ja siirtotyöläiseksi. Sarja oli niin ylimitoitettu, että siitä tuli pilkan kohde maailmanlaajuisesti. Mutta saman puheen sisällä oli kohta, joka ansaitsisi enemmän huomiota kuin se sai. Infantino selitti, miksi Qatarin työmarkkinalainsäädäntöön ei puututtu: muutos olisi tarkoittanut pienempiä voittoja, eivätkä maassa miljardeja tienaavat yritykset siksi koskeneet siihen.

Tämä on poikkeuksellisen täsmällinen havainto. Infantino selostaa kapitalismin kannustinrakennetta oikein: järjestelmää ei muuteta, jos muutos pienentää voittoa, ja se taho, joka kantaisi kustannuksen, ei ole se taho, joka korjaa hyödyn. Infantino ymmärsi mekanismin ja teki havainnosta moraalisen palovakuutuksen: kun mekanismi on kerran tunnistettu ja lausuttu ääneen, kukaan ei enää ole vastuussa. Rakenteen nimeäminen muuttui tekosyyksi olla tekemättä mitään, vaikka rakenteen tunnistaminen nimenomaan velvoittaisi.

Infantino ei ole mäntti; hän on riähkä.¹

Kun valtaa ei voi haastaa

Albert Hirschman esitti, että tyytymättömyyteen on kolme vastausta: lähtö, ääni ja lojaalius. Tavallisen jalkapalloihmisen kohdalla lähtö on käytännössä suljettu pois. Hän voi boikotoida yksittäistä turnausta, mutta lajia hän ei voi jättää menettämättä samalla osaa omasta kulttuuristaan. Ääni muuttuu rituaaliksi, jos organisaatio ei reagoi eikä sillä ole tosiasiallista vaikutusta. Qatarissa seitsemän Euroopan maata aikoi pukea kapteeninsa OneLove-nauhaan ihmisoikeuksien merkiksi. FIFA uhkasi urheilullisilla sanktioilla, kuten keltaisilla korteilla, ja kaikki seitsemän perääntyivät ennen ensimmäistäkään ottelua.

Kun lähtö ei ole vaihtoehto ja ääni tehoton, jäljelle jää lojaalius. Ja lojaalius ilman poistumisvaihtoehtoa kääntyy helposti nöyryytykseksi. Sen institutionaalinen juuri on yksinkertainen. Infantino on noussut uudelleenvalituksi ilman vastaehdokasta: niin Pariisissa 2019 kuin Kigalissa maaliskuussa 2023, missä hänet vahvistettiin akklamaatiolla ja äänestysjärjestelmä jätti rekisteröimättä erimieliset äänet. Huhtikuussa 2026 Vancouverin kongressissa hän ilmoitti tavoittelevansa vielä uutta kautta 2027–2031, ja Afrikan, Aasian ja Etelä-Amerikan tuella hän asettunee ehdolle jälleen ilman vastusta. Sääntöjen kolmen kauden raja ei häntä pysäytä, sillä järjestö katsoi, ettei hänen ensimmäistä, osittaista kauttaan 2016–2019 lasketa mukaan.

Kun johtaja valitaan ilman vastaehdokasta ja hän tähtää jo seuraavaan kauteen, maineesta tulee ainoa jäljellä oleva ulkoinen kuri. Vaali ei kurita, koska kilpailua ei ole. Lähtö ei kurita, koska jäsenet eivät voi poistua. Jäljellä on vain hidas, näkymätön mekanismi, jolla luottamus joko kertyy tai rapautuu. Siksi mainepääoman kuluttaminen ei ole sivuseikka. Se on hallintomallin viimeinen turvalukko, ja Infantino availee sitä surutta.

Seattle: sama lause, kaksi merkitystä

Ensi kesän MM-kisoissa Seattle isännöi 26. kesäkuuta Egyptin ja Iranin välistä lohko-ottelua. Päivä osuu kaupungin Pride-viikonloppuun, ja paikallinen järjestelykomitea oli nimennyt sen Pride-juhlinnan kohteeksi jo ennen kuin FIFA edes arpoi ottelut. Seattle PrideFest on järjestetty vuodesta 2007. Egypti ja Iran, maat joissa homoseksuaalisuus on rikos ja Iranissa pahimmillaan kuolemalla rangaistava, valittivat FIFA:lle ja vaativat järjestöä lopettamaan juhlinnan ottelun yhteydessä.

Verrataan tätä Qatariin. Siellä FIFA puolusti kiivaasti isäntämaan kulttuuristen normien kunnioittamista ja painoi sateenkaaren näkymättömiin, nauhasta hattuihin katsomon ovella. Seattlessa kaksi jäsenmaata pyytää täsmälleen päinvastaista ratkaisua samasta arvosta. Sama lause, “football unites the world”, voi tarkoittaa kahta vastakkaista asiaa. Qatarissa se tarkoitti, että sateenkaarimerkki on poistettava, ettei isäntä häiriinny. Seattlessa sen pitäisi tarkoittaa, ettei Pridea saa poistaa, koska se kuuluuu kaupungin paikalliskultturiin.

Periaate ei siis ratkaise kumpaakaan tapausta. Valta ratkaisee, mitä periaate milloinkin tarkoittaa. Tässä tapauksessa valta on FIFA:n neuvostossa, jonka pisimpään istunut jäsen sattuu olemaan egyptiläinen Hany Abo Rida. Kannustin osoittaa kohti niitä, joilla on ääni sisäpiirissä, ja ohi niiden, joita peli oikeasti koskee. “Arvot” ovat tässä mallissa muuttuja, joka saa arvonsa siitä, kuka huoneessa istuu. Ne devalvoituvat samalla mekaniikalla kuin palkinnotkin.

Peli on isompi kuin sen hallitsija

Tähän tarina voisi loppua kyynisesti, mutta se olisi epätäydellinen loppu. Sillä Seattlen tapaus ratkesi tavalla, joka kertoo jotain olennaista.

Pride-ottelu pidetään suunnitellusti. Paikallinen komitea piti päänsä, mutta teki sen siirtämällä juhlinnan painopisteen kaupungille, stadionin ja virallisten fanivyöhykkeiden ulkopuolelle. FIFA hallitsee vain stadioneita ja virallisia alueita. Itse juhla, joka oli olemassa kauan ennen kuin FIFA tuli kaupunkiin, jatkuu siellä minne FIFA:n toimivalta ei yllä. Juhla löysi tilansa ja sen merkitys säilyi.

Tässä kannattaa olla rehellinen, ettei kuvasta tule liian siisti. Asetelma ei ole valistunut länsi taantumuksellisia isäntämaita vastaan. Useat LGBT-fanijärjestöt ovat ilmoittaneet, etteivät matkusta otteluihin Yhdysvaltoihin lainkaan, osin maan oman ilmapiirin ja viisumi- ja matkustusrajoitusten vuoksi. Jalkapallon yhdistävä merkitys ei ole kenenkään yksittäisen vallankäyttäjän omaisuutta, ei Seattlen pormestarin eikä Zürichin puheenjohtajan.

FIFA voi hallita stadioneita, fanialueita, sponsoripintoja ja akkreditointeja. Se voi päättää, minkä värinen kapteeninnauha on virallisessa ottelussa ja kenelle ojennetaan uusi kunniamerkki. Mutta se ei koskaan voi omistaa sitä, mitä peli merkitsee ihmisille. Jalkapallo yhdistää maailmaa silloin, kun se yhdistää. Jopa sodissa on syntynyt spontaaneja tulitaukoja futiksen MM-kisojen ajaksi. Syy ei ole se, että Zürichissä niin sanotaan. Merkitys syntyy katsomoissa, puistoissa, juniorikentillä, baareissa, pettymyksissä ja muistoissa. Se on hajautettua pääomaa, jota kukaan ei suunnitellut ja jota Infantino ei ole kerännyt.

Juuri siksi Infantinon teko oli niin kallis. Hän otti FIFA:n brändiin kertyneen luottamuksen ja käytti sen valuuttana jolla ostetaan poliittista läheisyyttä. Hän löi kunniarahaa ilman katetta ja antoi ensimmäisen setelin sille, joka seisoi lähimpänä painokonetta. Pääomaa, jota ei itse kerännyt, kohtelee varovasti vain se, joka tietää joutuvansa siitä tilille. Infantino ei usko joutuvansa. Toistaiseksi hän on oikeassa, kunnes ei ole.

Organisaatio puolustaa budjettiaan

Niskasen byrokratiamalli (Niskanen 1971) ei siirry järjestökenttään sellaisenaan. Järjestö ei ole virasto, eikä se ole monopolituottaja suhteessa rahoittajaansa samalla tavalla kuin valtion laitos. Mallin perusoivallus kuitenkin siirtyy: jos organisaation arvostus, henkilöstö, johdon asema ja jatkuvuus riippuvat ennen muuta budjetin koosta, organisaatio alkaa käyttäytyä budjettiaan puolustavana toimijana. Tuotetun hyödyn ja saadun määrärahan yhteys jää löyhäksi, koska yleishyödyllisen toiminnan tuotos on usein vaikeasti mitattava ja osin toimijan itsensä määrittelemä.

Tätä kutsutaan myös tehtävän liukumaksi, mission drift. Järjestö perustetaan ratkaisemaan jokin ongelma, mutta kun rahoitus, henkilöstö ja asema vakiintuvat, organisaation oma jatkuvuus alkaa vähitellen syrjäyttää alkuperäisen päämäärän. Väline muuttuu itseisarvoksi.

Sama mekanismi selittää myös valtionhallinnon sinekyyrimäisia tehtäviä. Johtaja ei yleensä saa henkilökohtaista palkintoa siitä, että hän lakkauttaa oman organisaationsa tarpeettoman päällikköportaan. Säästö näkyy abstraktina lukuna budjetissa, mutta päätöksen kustannus näkyy heti: hankalana henkilöstöprosessina, konfliktina, mainehaittana, poliittisena riskinä ja huonompana työilmapiirinä. Niin kauan kuin budjetti kantaa, helpoin ratkaisu on jättää rakenne ennalleen.

Tämä ei edellytä korruptiota eikä edes erityistä kyynisyyttä. Riittää, että säästön hyöty ja karsimisen kustannus osuvat eri paikkoihin. Sama pätee järjestökenttään. Jos organisaatio purkaa omaa hallintoaan, se samalla pienentää omaa asemaansa, toimintakykyään ja seuraavan kierroksen neuvotteluvoimaansa. Jos se säilyttää hallinnon, kustannus jakautuu avustusjärjestelmään ja lopulta veronmaksajille. Näin syntyy löysää, jota kukaan ei varsinaisesti suunnittele mutta jota kenenkään ei ole helppo purkaa.

Vaihtoehtoiskustannus piilotettiin

Suomalaisen järjestörahoituksen erityispiirre teki rajoitteesta tavallistakin pehmeämmän. Veikkauksen ja sitä ennen RAY:n tuotot olivat korvamerkittyä rahaa. Poliittisesti raha näyttäytyi vähemmän suorana vaihtoehtona kouluille, terveydenhuollolle tai puolustukselle, koska se kulki rahapelituottona omalla raiteellaan eikä tavallisena momenttina samassa kehyskamppailussa. Kornain pehmeä budjettirajoite (Kornai 1986) kuvaa tilannetta, jossa toimija odottaa rahoituksensa jatkuvan suoritteesta riippumatta. Tässä vaihtoehtoiskustannus oli normaaliakin huonommin näkyvissä.

Keskittynyt hyöty, hajautettu kustannus

Ongelma ei ole pelkkä valvonnan puute. Avustuksia valvotaan, käyttöä raportoidaan ja tuloksellisuutta seurataan. Rakenteellinen kysymys on: kenen vastuulla on, että kokonainen rahoitusjärjestelmä on liian suuri, liian pysyvä tai väärin kohdentunut? Valvonta mittaa käyttöä, laillisuutta ja tuloksellisuutta avustuskohteen tasolla, mutta se ei automaattisesti ratkaise koko järjestelmän vaihtoehtoiskustannusta.

Niin sanottu pyöröovi tekee tästä kannustinrakenteesta näkyvän. Rahoituksesta päättävä poliittinen piiri ja siitä hyötyvä järjestöjohto eivät ole täysin erillisiä, ja yksittäiset siirtymät politiikasta järjestöjohtoon tekevät tämän näkyväksi. Ilmiön mittakaava on syytä pitää oikeissa suhteissa: tällaisten siirtymien määrä on kokonaisuuteen nähden pieni. Rakenteen ne kuitenkin paljastavat.

Yhdysvaltalainen rautakolmio, jossa lainsäätäjä, virasto ja intressiryhmä pitävät toisiaan pystyssä, on tästä karkea malli. Suomeen sopii paremmin löyhempi ekosysteemi, jossa ministeriö, avustusvalmistelu, järjestökenttä ja poliittiset verkostot ylläpitävät toisiaan. Olsonin (Olson 1965) logiikka selittää loput. Hyöty on keskittynyt ja organisoitunut, kustannus hajautettu nimettömälle veronmaksajalle, joten edunsaajakoalitio puolustaa asemaansa tarmokkaammin kuin maksaja jaksaa vastustaa. Tullockin (Tullock 1967) termein osa resursseista kuluu pelkkään aseman vaalimiseen sen sijaan että tuottaisi mitään.

Legitimiteetin suoja

Päälle tulee legitimiteetin suoja, joka on rakenteen poliittisesti sitkein osa. Koska kyse on kansalaisyhteiskunnasta, meno lasketaan hyvinvointivaltion ylläpitökuluksi. Tämä tekee rahoituksesta puhumisesta poliittisesti epäsymmetristä. Avustuksen puolustaja saa puhua kohderyhmästä ja heikoimpien auttamisesta. Kriitikko joutuu puhumaan hallintokuluista, vaihtoehtoiskustannuksista ja vaikuttavuuden mittaamisesta. Ensimmäinen kuulostaa moraaliselta ja jälkimmäinen kylmältä. Vaikka kummankin kohteena ovat samat eurot. Sama epäsymmetria ohjaa myös sitä, miten aihe päätyy julkisuuteen: yksittäinen anekdootti kohtuuttomasta rahankäytöstä nousee lööppeihin, kun taas rahoitusrakenteen logiikka jää kertomatta, koska siitä puuttuu sekä konna että uhri; tähän on syytä palata erikseen.

Kun raha tuotiin budjettikehykseen

Vuoden 2024 alusta tähän tehtiin rakenteellinen muutos. Aiemmin rahapelituotoilla rahoitetut STEA-avustukset siirrettiin valtion yleiskatteelliseen budjettirahoitukseen (laki 284/2023).¹ Muutos ei tehnyt avustuksista ensimmäistä kertaa poliittisia, koska kyse oli aina poliittisista päätöksistä. Se teki niiden vaihtoehtoiskustannuksen näkyväksi: raha alkoi kilpailla muiden menojen kanssa samassa kehyksessä. Pehmeä rajoite koveni, ja seuraus oli ennustettava.

Vuoden 2026 STEA-avustukset olivat noin 274 miljoonaa euroa, kun ne vuonna 2025 olivat noin 304 miljoonaa ja vuonna 2024 noin 384 miljoonaa.² Vielä joulukuussa 2025 SOSTE arvioi vuoden 2027 tasoksi noin 243 miljoonaa euroa.³ Kehysriihen jälkeen arvio vanheni: STEAn toukokuussa 2026 julkaiseman tiedon mukaan vuoden 2027 STEA-avustuksia myönnetään noin 190 miljoonaa euroa, noin 80 miljoonaa vähemmän kuin vuonna 2026 ja 50 miljoonaa vähemmän kuin aiemmin ennakoitiin.⁴ Osa lisäleikkauksesta on tarkoitus kompensoida noin 25 miljoonalla eurolla hyvinvointialueiden kautta.⁵

Lisäksi STEA hyväksyy vuodesta 2027 alkaen avustuksella katettavana palkkakustannuksena enintään 75 000 euroa vuodessa työntekijää kohden ilman lakisääteisiä sivukuluja.⁶ Päätös ei rajoita sitä, mitä järjestö saa maksaa, mutta se rajaa kuinka suuren osan palkasta valtionavustus voi kattaa. Ylittävä osa jää järjestön omalla rahoituksella katettavaksi. Käytännössä sääntö osuu pieneen joukkoon korkeapalkkaisia tehtäviä: vuonna 2024 katon ylittäviä palkkoja maksettiin STEA-avustuskohteissa noin 200 henkilölle, noin kahdelle prosentille avustuksilla palkatuista. Kuitenkin jokunen suuripalkkainen järjestöjohtaja on jo ilmoittanut hakeutuvansa muihin tehtäviin. Voi olla sattumaakin.

Sama riski on tunnistettu myös valmistelussa. Kun järjestöiltä leikataan rahaa, leikkaus osuu helpommin varsinaiseen tekemiseen, jota varten järjestö on olemassa: kohderyhmien palveluihin, hankkeisiin, neuvontaan, vertaistukeen ja uusiin kokeiluihin. Harvemmin hallintoon ja pysyviin rakenteisiin. Niin avustus alkaa pitkän päälle ylläpitää lähinnä rakennetta, jonka oikeuttava toiminta on jo kutistunut. Avustusjaosto varoittaa tästä itse⁷, eli valmisteleva elin kuvaa samaa mekanismia, josta tämä kirjoitus alkoi.

Laajamittainen korjaus tuli ulkoa, budjettipaineen muodossa. Yksittäiset järjestöt ovat voineet kehittää omaa arviointiaan ja keventää hallintoaan, mutta koko järjestelmän tasolla yhdelläkään järjestöllä ei ollut vahvaa kannustinta koventaa rajoitetta itse. Sisäinen hyve on heikko korvike rakenteelliselle paineelle.

Korjauksen hinta

Sama etäisyys valtiosta, joka tuotti löysän rajoitteen, tuotti myös riippumattomuuden. Budjetin ulkopuolisen rahoituksen alkuperäinen tarkoitus oli pitää kansalaisyhteiskunta erossa istuvan hallituksen ohjauksesta. Kun raha tuodaan budjettikehykseen, hallitus saa välineen kohdentaa ja leikata valikoivasti. Ensimmäisiä merkkejä valikoivasta kohdentamisesta on jo nähtävissä: avustusjaoston lausuntoon jätettiin eriävä mielipide, joka kohdistui nimettyihin järjestötyyppeihin.⁸ Jos jakoperusteet alkavat liikkua hallituspoliittisten mieltymysten mukana, budjettikurin korjaus synnyttää uuden ongelman entisen tilalle.

Kuvattua rakennetta ei tarvinnut suunnitella. Riitti, että hyöty keskittyi, kustannus hajautui, rahoitus kulki sivuraiteella ja toiminnan mittaaminen jäi toimijan omiin käsiin. Samasta syystä sen purkaminenkaan ei onnistu vetoamalla kohtuuteen tai johdon hyveeseen. Rakenne tuotti ongelman, ja rakenne sen myös korjaa. Vaikein kysymys jää auki: miten budjettirajoitteesta tehdään kova ilman että kansalaisyhteiskunnasta tulee kulloisenkin hallituksen palkitsemis- ja rankaisujärjestelmä.

Ahdistus pyörittää järjestelmää

“Anxiety” diagnosoi mekanismin joka pitää koko logiikkaa pystyssä:

Anxiety destroys us, but it drives the common man
Foundation of society, anxiety

Ja:

What are we angry for? We all need a common cure
That common goal for which you strive
To have more than the other guy

Tämä pakkaa Fred Hirschin Social Limits to Growth (1976) -kirjan tematiikan aika hyvin muutamaan riviin. Yhteinen tavoite ei ole oikeasti yhteinen. Markkinakilpailu, jota Hayek puolusti hajautetun tiedon koordinaatiomekanismina, tuottaa myös statuskilpailun, jossa kaikki eivät voi voittaa. Määritelmän mukaan. Ahdistus on tämän nollasummapelin jakojäännös.

Musta aurinko nousee

Levy päättyy “The World Won’t Stop Without You” -biisiin, joka asettaa kaiken edellisen kosmiseen perspektiiviin:

Two billion years thus far, now mister, here you are
An element in a sea of enthalpic organic compounds

The world rotates and will revolve without you constantly

Ihminen on miljardien vuosien prosessin tuottama pieni osanen. Kun sinua ei ole, maapallo jatkaa kulkuaan auringon ympäri kuten ennenkin. Jos olet onnekas, hautajaisiin saapuu 150 ihmistä.

Tämä on Hayekin epistemologisen nöyryyden biologinen pari. Hayek sanoo, että ihmisjärjen ulottuvuus on rajallinen. Luonnontieteellisestä maailmankuvasta ammentava Graffin sanoo, että yhden ihmisen aika on häviävän pieni. Johtopäätös on sama: yritys hallita monimutkaista prosessia perustuu virheelliseen kuvitelmaan omasta merkityksestä järjestelmässä.

Tämä hetki ja ylimieli

Hayekia luetaan nörttipiireissä ja oikeistolaisissa ajatuspajoissa, ehkä joillain taloustieteen kursseilla. Bad Religionia kuuntelevat punkkarit. Oletus molemmin puolin on, että mitään yhteistä tai opittavaa toiselta puolelta ei ole. Graffinin taustasta luonnontietelijänä kumpuaa sama epistemologinen nöyryys kuin Hayekilla. Kummankin ajattelun pohjalla on evolutiivisten prosessien hidas vaikutus ja ihmisjärjen rajallisuus.

Eteläkalifornialainen vasemmistopunkkari vuonna 1989 ja itävaltalais-brittiläinen klassinen liberaali vuonna 1988 sanovat samaa asiaa. Joku savolaisoululainen kuuntelee toista ja lukee toista, ja tunnistaa että samoista asioistahan tässä puhutaan.

Kohtalokas ylimieli ei jäänyt 80-luvulle. AI-profeetat julistavat, että kaikki työ loppuu kahdessa vuodessa. Kuntien ilmastotavoitteet lasketaan Viikissä. Amazon huomaa, että hups, työntekijät token-maxaavat. Sairaalan pesulapalvelut kilpailutetaan ja osastolta poistetaan pesukoneet: pitkäaikaisesti sairas lapsi ei saa enää pitää omia tuttuja vaatteitaan. Eduskunta veivaa hoitajamitoitusta edestakaisin, vaikka paras tieto oikeasta tarpeesta on hoitopaikassa.

Lontoon skidit sanoo et ei oo tekemistä muut tietääks ne millaista on Pihtiputaalla?

Sama rakenne toistuu pienemmissä ja suuremmissa päätöksissä: joku luulee tietävänsä paremmin, vaikka rakenne on syntynyt hiljaisesta tiedosta ja ihan syystä.

Turun ratikka on tuore tapaus: kaupunginvaltuusto päätti 18.5.2026 äänin 36–31. Hinta on noussut 465 miljoonaan euroon, ja lopullinen toteutuminen riippuu vielä valtion rahoituspäätöksestä. Kukaan ei tiedä onko päätös hyvä vai huono, koska todellinen hintainformaatio on irroitettu päätöksenteosta.

Kun seuraavan kerran joku kertoo vaikka miten valtion rohkeilla investoinneilla vihreään siirtymään saadaan Suomen talous nousuun, kannattaa ehkä laittaa No Control soimaan taustalle. “We have no control / we do not understand” ovat siinäkin kontekstissa järkevimpiä rivejä mitä 80-luvulla kirjoitettiin. Jos Kohtalokas ylimieli on vielä lukematta, sekin kannattaa tsekata.

Lisätietoja:
Friedrich A. Hayek, Kohtalokas ylimieli: sosialismin virhepäätelmät, suom. Joose Norri ja Matti Norri (Art House 1998). Englanninkielinen alkuteos The Fatal Conceit: The Errors of Socialism (University of Chicago Press 1988).
Bad Religion, No Control (Epitaph 1989).

Mekanismi

B.F. Skinner tutki 1930-luvulta alkaen operant conditioning -kammiota, jota kutsutaan myös Skinnerin häkiksi. Eläin painaa vipua, saa palkkion. Yksinkertaista. Mielenkiintoinen löydös tuli, kun Skinner alkoi muutella palkkion ajoitusta. Satunnaisesti tuleva palkkio — variable ratio reinforcement — tuottaa kompulsiivista käytöstä, jonka houkutusta on vaikea vastustaa. Sama mekanismi tekee uhkapeleistä koukuttavia.

Some-feedit on rakennettu tällä logiikalla, ja tästä ovat kertoneet myös Piilaakson insinöörit. Tristan Harris, Googlen entinen design ethicist ja Center for Humane Technologyn perustaja, on kutsunut älypuhelinta “taskussa olevaksi hedelmäpeliksi” (slot machine in your pocket). Hänen mukaansa pull-to-refresh -ele on mekaanisesti identtinen yksikätisen rosvon vivun vetämisen kanssa: et tiedä mitä saat, ja juuri siksi vedät uudestaan. Chamath Palihapitiya, Facebookin entinen Growth-yksikön johtaja, on sanonut saman karummin: “short-term, dopamine-driven feedback loops are destroying how society works.”

Somet kehittäneet insinöörit tiesivät tämän ja sovelsivat kuusikymmentä vuotta vanhaa psykologian tutkimustietoa. Se toimi.

Kannustinrakenne ja aikahorisontti

Somessa käyttäjä saa palkkion välittömästi: dopamiinipiikki, validointi, samaistumiskommentit. Kustannukset realisoituvat hitaasti ja epävarmasti. Kollegat, sukulaiset, tulevat työnantajat ja mahdolliset asiakkaat lukevat ja muistavat. Kukaan ei välttämättä sano mitään ääneen, mutta sosiaalinen maine muokkautuu.

Tämä on klassinen kannustinongelma. Palkkio on välitön ja konkreettinen, kustannus viivästetty ja abstrakti. Sama logiikka kuin päihteissä, pikavipeissä tai vaikka sokerissa. Rationaalinenkin toimija, joka tietää nämä mekanismit teoriassa, päätyy käyttäytymään samalla tavalla, koska palautesilmukka on suunniteltu niin. Lyhyen aikavälin signaali peittää pitkän.

Varhainen internet ja peelo

Vanhassa suomalaisessa internetissä oli oma sana niille, jotka eivät osanneet käyttäytyä: peelo. Sana viittasi henkilöön, joka rikkoi tahallisesti tai tahattomasti yhteisön konventioita — kirjoitti capslockilla, ei tajunnut huumoria, kysyi FAQissa jo vastattuja kysymyksiä, lainasi koko edellisen viestin vaikka kommentoi vain yhtä riviä. Peeloksi nimeäminen oli julkinen sosiaalinen sanktio. Se palveli yhteisön normien ylläpitoa: opi tavat tai poistu.

Sanan etymologia on jännä. Pekka Elo (1949–2013) oli opetusneuvos, Kouluhallituksen ja sittemmin Opetushallituksen ylitarkastaja, Ylioppilastutkintolautakunnan jäsen ja Suomen Humanistiliiton puheenjohtaja. Siis epäilemättä oppinut mies. Hänen Freenet-tunnuksensa oli “peelo” — etunimien ja sukunimen alkukirjaimet. Internetin keskusteluissa isot kirjaimet ja välimerkit tuottivat kuitenkin hänelle ongelmia. Eräänä päivänä hän valitsi Freenetin valikosta vaihtoehdon, joka heitti hänet vahingossa #freenet-kanavalle IRCissä. Sieltä syntyi kanavalaisten raivo, ja hänen tunnuksestaan tuli haukkumasana. Skrolli-lehti selvitti tätä keväällä 2024 ja päätyi pitämään tarinaa uskottavana.

Tarinan sanoma on vähän epäreilu, mutta valaiseva. Elo oli sivistynyt humanisti, joka kirjoitti elämänkatsomustiedon oppikirjoja ja edusti UNESCOa. Hänet leimattiin, koska hänellä oli hankaluuksia tekstieditorin käytön kanssa, ja ei ehkä lukenut sen aikaisen internetin sosiaalista normistoa oikein. Vanhan internetin yhteisö ei aina osannut erottaa teknistä osaamattomuutta sisällöllisestä typeryydestä, ja osasi olla myös aika julma. Vertaisten antama palaute kuitenkin toimi. Se tuotti oppimista, koska tyhmästä käytöksestä joutui maksamaan mainekustannuksen heti.

Tämä korjausmekanismi toimi, koska se täytti kolme ehtoa. Se tuli vertaisilta eli ihmisiltä joiden mielipide painoi. Se oli julkinen eli muutkin oppivat. Ja se osui samaan kontekstiin missä virhe oli tehty, eli yhteys teon ja seurauksen välillä oli ilmeinen.

Algoritmisesti kuratoitu feed rikkoo kaikki kolme ehtoa kerralla. Postaus ei näy ensisijaisesti niille, jotka tuntevat postaajan hyvin ja voisivat sanoa “älä laita tällaista”, vaan tuntemattomille, jotka reagoivat tunnepohjaisesti. Negatiivinen palaute ei saa näkyvyyttä, koska se tuottaa vähemmän engagementia kuin positiivinen, joten kollektiivista oppimista ei tapahdu. Palkkion saa heti, mutta sosiaalinen kustannus tulee viipeellä.

Lopputulos on ennustettava. Feed täynnä ihmisiä, jotka kertovat tuntemattomille asioita, joita ennen kerrottiin korkeintaan parhaalle ystävälle oluttuopin äärellä. Ympäristö on muuttunut niin, että peeloksi nimeäminen on muuttunut taloudellisesti kannattamattomaksi alustalle. Vanhassa systeemissä yhteisö valvoi normeja vapaaehtoistyönä. Uudessa systeemissä alustalla on aktiivinen intressi siihen, ettei kukaan koskaan kutsu toista peeloksi.

Tämä on kiinnostava käänne talous- ja kannustinanalyyttisesti. Vanha internet oli kallis ylläpitää sosiaalisesti — yhteisö moderoi, sieti konflikteja, antoi palautetta. Mutta se tuotti oppimista. Algoritmi-feed poistaa tämän kustannuksen alustalta ja siirtää sen käyttäjälle. Lasku tulee oman sosiaalisen pääoman muodossa, ehkä vuosien viipeellä.

Threads-käyttäjä ei ole Skinnerin pulu

Skinnerin pulut eivät tietenkään ymmärtäneet olevansa koeasetelmassa. Ne painoivat vipua koska se tuntui hyvältä. Threads-käyttäjällä olisi mahdollisuus ymmärtää, mutta usein hän ei edes halua.

Lähteitä ja jatkoluettavaa

• Tristan Harris, Center for Humane Technology — humanetech.com
• Harris, T. (2016). How Technology is Hijacking Your Mind. Medium.
• The Social Dilemma (2020), ohj. Jeff Orlowski. Netflix-dokumentti.
• Palihapitiya, C. (2017). Stanford GSB -puhe palautesilmukoista.
• Skinner, B. F. (1953). Science and Human Behavior. Macmillan.
• Schüll, N. D. (2012). Addiction by Design: Machine Gambling in Las Vegas. Princeton University Press.
• Linja-aho, V. (2024). “Peelo-sanan historiasta.” Skrolli, kesäkuu 2024.
• Viznut, “Ajatuksia syyskuun kymmenentenätuhantena” — viznut.fi
• Brunton, F. (2013). Spam: A Shadow History of the Internet. MIT Press. (Eternal September -ilmiöstä luku 2.)

Kaksi peliä

Yläasteen luokaltani jatkoivat lukioon minun lisäkseni vain tytöt. Tunneilla en viitannut juuri koskaan, vaikka opettajat aina valittivat, että “tunneilla sinun pitäisi olla aktiivisempi, kun tiedän että osaat”. Kysymykseen siitä, pitäisikö tuntiaktiivisuuden olla ollenkaan osa arvosanaa en osaa ottaa kantaa. Mutta tässä on kaksi eri peliä. Viittaamalla olisi ehkä saanut paremman numeron todistukseen. Iisalmessa sillä ei ollut juuri merkitystä, koska kaupungin ainoaan lukioon riitti suunnilleen kasin keskiarvo. Tuntiaktiivisuudella olisi varmasti saanut vielä enemmmän vittuilua vertaisryhmältä. Rationaalinen toimija optimoi sosiaalisen pelin: jos tuntiaktivisuudella saa paremman numeron todistukseen, mutta samalla ottaa riskin siitä, että joutuu kiusatuksi ryhmässä, jonka kanssa viettää viisi päivää viikossa kolmen vuoden ajan, valinta on aika selvä.

Matikan ja äikän otin tosissani. Muissa aineissa tein sen verran, mikä kiinnosti ja riitti ysiin. Teknisessä työssä yritin myös parhaani, mutta paras arvosana oli seiska. Liikunnan ohella käsityö oli poikkeus muihin aineisiin: nyt viiteryhmä vittuili niille, jotka eivät osannneet.

Ei uusi ilmiö

Lumpeen hienosti kuvaama dynamiikka ei ole 2020-luvun ilmiö. Pellet, nörtit ja seuraamuksetta jäävät häiriköt olivat luokkahuoneissa samalla tavalla 80- ja 90-luvulla. Ilmiö on saattanut vahvistua, mutta sen rakenteelliset juuret ovat olleet olemassa jo aiemmin.

Pisa-tutkimusten valossa peruskoulu epäonnistuu erityisesti lahjakkaimpien koulutuksessa: suomalaisten paras neljännes on lähempänä huippumaiden toiseksi parasta kvartaalia kuin parasta.

Tasoryhmiä vastustetaan tyypillisesti sillä, että ne leimaavat heikommin pärjääviä. Argumentti voi olla ihan perusteltu. Suomen peruskoulussa oli tasokursseja vuoteen 1985 asti, ja niistä luovuttiin osin siksi, että työväenluokan pojat olivat alimmilla tasoilla yliedustettuina, eikä jako aina perustunut todelliseen osaamiseen. Tasoryhmät voivat toteutuksesta riippuen lisätä epätasa-arvoa.

Mutta Lumpeella on argumentille terävä vastaus:

“Ei ole niin, että vain jakamalla oppilaat ryhmiin tason mukaan osalle syntyy identiteetti, että he olisivat huonoja. Kyllä sama tapahtuu myös tasapäistävässä luokassa, jossa osa oppilaista näkee, miten he saavat suurella työllä seiskan ja toiset kympin tuskin tekemättä mitään. Se vasta epämotivoivaa onkin.”

Pointti kääntää keskustelun oikeaan suuntaan. Leimoja syntyy kaikenlaisissa järjestelmissä, mutta oikeampi kysymys on, että kenelle ja millaiset seuraukset niillä on. Tasapäistävä luokka ei poista tasoeroja. Hitaammin oppiva näkee koko ajan, miten luokkatoveri saa kympin ilman sen suurempaa työtä. Nopeammin oppivan aika kuluu odottamiseen. Identiteetit “huono” ja “hyvä” syntyvät vertailusta viiteryhmään. Kilpailu on etenkin pojille luontaista.

Sopiiko nykymalli kenellekään?

Lumme tiivistää lopuksi:

“On lapsellista ja tyhmää ajatella, että me kaikki oppilaat olisimme samanlaisia. Kysymykseni poliitikoille on, että kenelle tämä on tasa-arvoa?”

Lumme ei vaadi erivapautta lahjakkaille, vaan kysyy, miksi yhden mallin oletetaan sopivan oppilaille, joiden ongelmat ovat täysin erilaisia. Yhdelle koulu on liian hidas, toiselle jatkuvaa ja raskasta vertailua itseään nopeampiin, kolmannelle ympäristö, jossa huonoa käytöstä siedetään eikä siitä tule juuri mitään seuraamuksia.

Lumme esittää myös konkreettisen ehdotuksen: erityisopettajat ovat nykymallissa olemassa siksi, että he tukevat heikommin pärjääviä. Mutta entäpä jos he pystyisivät tukemaan myös lahjakkaita? Resurssi on jo olemassa.

Mitä koulu oikeastaan palkitsee?

Nopealle oppilaalle rationaalinen strategia on olla hiljaa, tehdä minimi ja opetella asiat muualla. Hitaammin oppivalle se voi olla suojata itseään roolilla: parempi olla häirikkö kuin julkisesti huono. Opettajan strategia on selviytyä tunnista.

Tämä on rikkinäinen kannustinrakenne. Se rankaisee oppimishalua sosiaalisesti, jättää vaikeuksissa olevat oppilaat huonoon asemaan ja antaa häiriköille veto-oikeuden luokan työrauhaan. Lumpeen kysymykseen on siksi pakko vastata: tällainen tasa-arvo ei näytä palvelevan oikein ketään.

Mitä muut lähteet sanovat

Maailmanpankin Global Talent Flows -tutkimus seuraa korkeasti koulutettujen ammattilaisten toteutuneita muuttoja OECD-maissa. Tulos: noin 70 % keskittyy neljään maahan — USA, Britannia, Kanada, Australia. Nature-lehden GlobSci-tutkimus tutkijoiden liikkuvuudesta kertoo saman: USA on ykkösmaa lähes jokaisesta lähtömaasta, ja anglosaksinen klusteri (USA, UK, Kanada, Australia) hallitsee. Computer science -tutkijoiden 30 vuoden aineistoa tarkastellut tuore tutkimus toistaa kuvion: USA kärjessä, Saksa, UK ja Ranska Euroopassa.

Pohjoismaita ei näy kärkisijoilla. Norja ja osin Tanska ovat poikkeuksia, mutta syistä joihin palataan kohta.

Mikä yhdistää voittajia

Kärkimaita yhdistää käytännöllinen paketti. Korkea palkkataso, englantia osaava työympäristö, kansainväliset yrityskeskittymät, ennustettavat instituutiot ja riittävä käteen jäävä tulo. Sveitsi ja SIngapore tarjoavat globaalille osaajalle saman lupauksen: työnteko kannattaa ja järjestelmä toimii.

Country Navigatorin raportin kiinnostavin sivuhuomio on, että Suomi arvioidaan kulttuurisesti lähimmäksi Yhdysvaltoja kaikista vertailluista maista — mutta se ei silti nouse kymmenen houkuttelevimman maan joukkoon. Edes matala kulttuurinen etäisyys ei riitä, jos palkkataso, työmarkkina, urapolut ja verokohtelu eivät muodosta tarpeeksi vahvaa pakettia. (Joku voisi huomata, että Sveitsi, USA ja Alankomaat ovat kaikki kalvinistisia, mutta jätetään tämä niille, joiden mielestä kaikki palautuu lopulta Max Weberiin.)

Entä Norja ja Tanska?

Norja on listalla, koska se on käytännössä öljyrahasto, jolla on sivutoimisesti valtio. Pohjanmerellä öljynporauslautan kokki tienaa aivan eri palkkaa kuin Michelin-tason ravintolassa Helsingissä.

Tanskan sijoitus taas on osoitus tehokkaasta brändäyksestä. Hygge, Kööpenhamina, Noma, värikkäät talot Nyhavnissa, Borgen, design, pyöräilyutopia. Tanska on onnistunut markkinoinnissaan hyvin. Vaikka Suomi ohitti Tanskan World Happiness Reportin kärjessä ja on pitänyt paikkaa nyt yhdeksän vuotta, tässä pelissä Suomi ei pärjää Tanskalle. Sama pohjoismainen malli, mutta parempi markkinointi.

Suomi on jo huomannut tämän

Mielenkiintoinen sivuhuomio: vaikka pohjoismainen hyvinvointivaltio on kuulemma ihmiskunnan suurin saavutus, Suomi joutui 1.1.2026 alentamaan ulkomaisten avainhenkilöiden lähdeveron 32 prosentista 25 prosenttiin, ja ulottamaan edun myös paluumuuttaviin Suomen kansalaisiin. Eli järjestelmä on niin houkutteleva, että sille piti rakentaa vielä houkuttelevampi rinnakkaisjärjestelmä.

Suunta on linjassa ETLA:n tuoreen muistion (Ropponen & Kauhanen, Preferential Tax Schemes and High-Skilled Immigration: Lessons for Finland) kanssa. Suositus on käytännössä: kopioikaa Alankomaiden malli, jossa veroetuus voi olla määräajan jopa 30 % bruttopalkasta. ETLAn perustelu: korkeasti koulutettujen maahanmuutto lisää tutkitusti yritysten tuottavuutta ja innovaatioita, ja muut maat kilpailevat heistä avoimesti. Suomalainen verotus ei ole tässä kilpailuetu.

Entä maahanmuuttajat

Voidaan esittää vastaväite: ihmisethän muuttavat Suomeenkin. Eikö Suomeen muuttaminenkin ole paljastettu mieltymys?

On, mutta kyse on eri valintajoukosta. Pakolaiselle, perheenyhdistäjälle, opiskelijalle, matalapalkka-alan työntekijälle ja globaalisti liikkuvalle erityisasiantuntijalle avautuvat eri maat, eri ehdot ja eri reitit. Sveitsi ja Singapore eivät avaudu ilman korkeaa koulutusta tai työtarjousta. Suomi voi olla erinomainen vaihtoehto ihmiselle, jonka lähtömaassa on turvattomuutta, selvästi matalampi eilintaso ja heikommat instituutiot. Se ei tarkoita, että Suomi olisi erityisen houkutteleva kohde ihmiselle, joka voi tosiasiallisesti valita Zürichin, Dublinin, Toronton, Amsterdamin tai Singaporen.

Suomi on ihan jees

Suomi ei ole huono paikka asua. Asun itsekin Oulussa ja vieläpä lähes vapaaehtoisesti. Mutta on hyödyllistä erottaa kaksi väitettä:

1. Suomi on hyvä paikka asua suomalaiselle, jolla on suomalainen sosiaalinen verkosto, kestää suomalaista ilmastoa ja sopeutuu suomalaiseen palkkatasoon ja verotukseen.
2. Pohjoismainen hyvinvointivaltio on ihannevaltio, jossa kaikki haluaisivat asua.

Ensimmäinen on todennäköisesti totta. Toinen on tarina, jota kerromme itsellemme.

Kun tarkastellaan ihmisiä, joilla on realistinen pääsy useisiin korkean tulotason maihin, pohjoismainen malli ei näytä suurelta vetovoimatekijältä. Turvallisuus, palvelut ja vakaus ovat arvokkaita, mutta ne eivät yksin voita palkkaa, uramahdollisuuksia, kieltä, yrityskeskittymiä ja käteen jäävää tuloa. Juuri siksi Suomi joutuu nyt tekemään sitä, mitä moni muu maa tekee jo avoimesti: ostamaan osaajien huomion paremmalla verokohtelulla.

Tukholma on kaunis kaupunki. Silti harva Brooklynissa tai Ang Mo Kiossa edes googlaa, että kannattaisiko muuttaa Östermalmiin. Ritaharjusta puhumattakaan.

Lähteet: Country Navigator, “The Top Countries Attracting American Talent in 2026” -raportti, raportoitu Japan Timesissä. Kerr et al., “Global Talent Flows”, World Bank Policy Research Working Paper 7852. “Global mobility: Science on the move”, Nature 490 (2012). Ropponen & Kauhanen, “Preferential Tax Schemes and High-Skilled Immigration: Lessons for Finland”, ETLA Muistio 168. Verohallinto, “Ulkomailta tulevan avainhenkilön lähdevero alenee” (8.12.2025).

Markkinat, joilla luonneriskit ovat julkisia

Luis Suárez puri Otman Bakkalin olkapäätä Ajaxin pelaajana vuonna 2010. Hän puri Branislav Ivanovićia Liverpoolin pelaajana vuonna 2013. Hän puri Giorgio Chielliniä MM-kisoissa vuonna 2014. Chiellini-tapauksen jälkeen Barcelona maksoi hänestä noin 80 miljoonaa euroa. Atlético Madrid otti hänet vielä myöhemmin, vaikka hänen historiansa oli kaikkien tiedossa.

Mario Balotelli joutui Manchester Cityssä selvittämään tikkavälikohtausta harjoituskeskuksessa, sytytti kotinsa kylpyhuoneen ilotulitteilla ja ajautui toistuvasti otsikoihin asioista, jotka eivät liittyneet pelisuorituksiin. Silti City osti hänet Interistä, Milan Citystä, Liverpool Milanista ja Milan takaisin Liverpoolista. Jokainen ostaja tiesi, mitä oli ostamassa.

Joey Bartonilla oli taustallaan pahoinpitelytuomioita, pelikieltoja ja pelikaverin silmään tumpattu sikari. Newcastle, QPR, Marseille ja Burnley vuorollaan palkkasivat hänet.

Informaatio on kaikkien saatavilla ja taustatarkistus voidaan tehdä julkisista lähteistä. YouTube, Google-haku ja entisten seurojen pukukoppitarinat riittävät pitkälle.

Silti tällaiset pelaajat kelpaavat seuroille kalliilla hinnoilla.

Miksi tieto ei riitä

Taustatieto voi olla kaikkien nähtävillä ja päätös silti ymmärrettävä. Suárez ostetaan maalien takia ja puremisalttius kuuluu pakettiin.

Pieleen menneen hankinnan riski ei rajoitu siirtosummaan ja palkkaan. Ongelmapelaaja voi kuluttaa pukukoppia, heikentää valmentajan auktoriteettia, viedä peliaikaa vakaammilta pelaajilta, ärsyttää kannattajia ja tehdä koko seurasta epäsuositun. Osa näistä kustannuksista näkyy kirjanpidossa huonosti ja vasta viipeellä. Osa jätetään seuraavan valmentajan tai urheilujohtajan ratkaistavaksi.

Päätöksentekijän kannustin ratkaisee. Riskihankinnan onnistuminen tuottaa nopean urahyödyn: maine rohkeana rekrytoijana, parempi neuvotteluasema, uusi sopimus, ehkä jopa mestaruus. Epäonnistumisen seuraukset eivät näy samalla tavalla, mutta vaikutukset voivat olla laajemmat: ongelmat pukukopissa, pieleen mennyt kausi, kannattajien kyllästyminen. Päätöksentekijä ei aina maksa samaa laskua kuin seura.

Tässä futismarkkina testaa Kallungin suositusta. Jos ongelma olisi pelkkä tiedon puute, julkinen riskihistoria pysäyttäisi kaupan. Markkinat voivat nähdä riskin aivan oikein ja silti ottaa sen, koska hyöty ja haitta eivät kohdistu samoille ihmisille samalla aikataululla.

Osa varoitusmerkeistä kertoo todellisista ongelmista. Väkivalta, kurittomuus, päihdeongelmat ja jatkuva arjen hallitsemattomuus voivat tuhota enemmän kuin lahjakkuus korvaa. Niiden romantisointi on halpaa jälkiviisautta.

Huippu-urheilussa asia ei kuitenkaan aina ole näin yksinkertainen. Arkielämässä ongelmalliset persoonallisuuspiirteet voivat olla futiskentällä vahvuus. Suárezin pakonomainen tarve voittaa jokainen kaksinkamppailu teki hänestä poikkeuksellisen hyökkääjän. Balotellin välinpitämättömyys seurauksista saattoi auttaa rangaistuspotkuissa, mutta aiheuttaa ongelmia arjessa. Cantonan uhmakkuus taas oli osa hänen karismaansa. Sama piirre sai hänet myös hyppäämään katsomoon.

Pörssiyhtiössä asetelma on toinen. Toimitusjohtajan arvo syntyy oikeista päätöksistä ja luottamuksen rakentamisesta. Ennen kaikkea johtajan tehtävä on rakentaa omistaja-arvoa pitkäjänteisesti ja pitää riskit hallittuina.

Siksi jalkapallo ei kumoa Kallungin suositusta. Pörssiyhtiössä hyvä päätös tehdään harkiten parhaan tiedon mukaisesti, ja taustatarkistus auttaa harkintaa. Jalkapallossa ennalta-arvaamattomuus voi olla arvo sinänsä.

Washington Monument -syndrooma

Termi syntyi 1980-luvulla. Reaganin hallinnon budjettineuvottelujen aikana Yhdysvaltain National Park Service vastasi ehdotettuihin määrärahaleikkauksiin ilmoittamalla, että jos leikkaukset toteutuvat, ensimmäisten suljettavien kohteiden joukossa on Washington Monument. Eli pääkaupungin näkyvin maamerkki, jota miljoonat turistit käyvät vuosittain katsomassa. Viesti tuli selväksi: leikkauksilla on hintansa. Termi on sittemmin vakiintunut public choice -kirjallisuudessa kuvaamaan strategiaa, jossa virasto kohdistaa supistukset tarkoituksellisesti niihin toimintoihin, joiden lakkauttaminen aiheuttaa suurimman kansalaisten vastuksen tai poliittisen kohun.

Mekanismi

Tilastokeskuksessa tiedetään, mitä virastossa oikeasti tehdään. Eduskunnassa ei välttämättä. Päättäjä näkee budjettirivit ja lakisääteiset tehtävät. Virkamies tietää, mistä työ koostuu ja mitä siitä voi karsia ilman, että kukaan huomaa.

Kun säästöjä on tehtävä, virastolla on kaksi tapaa toimia. Voi karsia sieltä, missä vaikutus ydintehtävään on pieni ja missä ehkä voidaan tehostaa. Säästö syntyy ja juuri kukaan ei huomaa. Tai se voi leikata sieltä, missä leikkauksen vaikutukset tulevat heti esiin.

Tämä on Washington Monument -strategian ydin. Leikkauskohteeksi valitaan jotain, jolla on käyttäjiä, puolustajia ja symbolista arvoa.

Vaalitilastot ovat Washington Monument -logiikan kannalta lähes täydellinen kohde. Ne eivät kuulu EU:n pakolliseen tilastotuotantoon, joten niitä voidaan periaatteessa karsia. Samalla niillä on selvä käyttäjäkunta: vaalitutkijat, puolueet, media ja demokratian tilaa seuraavat kansainväliset vertailut. Niiden lakkauttaminen voitaisiin tulkita myös signaalina siitä, miten Suomi asemoituu tietoon perustuvana demokratiana.

Iisalmen kirjasto ja 90-luvun lama

Lapsuudenkaupunkini Iisalmen kirjasto teki 1990-luvun laman aikana valinnan, joka jäi mieleeni. Kirjastolla oli lehtilukusali, joka oli koko laitoksen vilkkain osa: eläkeläiset kävivät päivittäin lukemassa Hesaria ja Savon Sanomia, työttömät selasivat työpaikkailmoituksia, koululaiset lukivat MikroBittiä. Kun säästöjä piti tehdä, lehtitilaukset lopetettiin ja lukusali täyttyi ilmaisjakelulehdistä. Kirjoja hankittiin kuten ennenkin. Myös niitä, joita kukaan ei koskaan lainannut.

Lehtilukusalin pilluuttaminen aiheutti maksimaalisen näkyvyyden suhteessa siihen, mitä se itse asiassa säästi. Eläkeläiset, työttömät ja koululaiset käyttivät eniten kirjastoa ja heillä oli eniten syytä ja aikaa valittaa. Kenelläkään ei ollut tarvetta valittaa siitä, että hyllyssä oli kirjoja, joita kukaan ei lainannut. Rationaalinen kirjastonjohtaja maksimoi budjettia ja poliittista painetta päättäjiä kohtaan. Loppukäyttäjien kokema hyöty kirjastotoimesta ei ole edes mukana yhtälössä.

Sama logiikka toimii joka tasolla. Oulussa keskustelu peruskoulujen lakkauttamisesta on jokavuotinen rituaali, jossa sivistystoimi nostaa listalle juuri ne koulut, joiden lakkauttaminen herättää eniten vastustusta. Valtuusto perääntyy, ja seuraavalla kierroksella sama leikki alkaa uudestaan.

Ei vain virastojen ongelma

Olisi virhe pitää Washington Monument -strategiaa pelkästään julkisen sektorin patologiana. Sama logiikka toimii kaikissa organisaatioissa, jotka neuvottelevat resursseistaan ulkoisen rahoittajan kanssa.

Arsenal on hyvä esimerkki. Vuosina, jolloin seura joutui pidättäytymään isoista siirroista – osittain Emirates-stadionin rakennusvelan vuoksi, osittain UEFA:n Financial Fair Play -sääntöjen kiristyttyä – Arsène Wenger valitti budjettirajoituksista toistuvasti tavalla, joka muistuttaa Washington Monument -strategiaa. Cesc Fàbregas Barcelonaan, Robin van Persie Manchester Unitediin, Alexis Sánchez Unitediin. “Olisimme voittaneet mestaruuksia, jos emme olisi myyneet Fàbregasia, Nasria ja Van Persietä”, Wenger totesi FourFourTwolle joulukuussa 2012. Viesti kannattajille ja Stan Kroenkelle oli sama, jonka National Park Service lähetti kongressille: rahoituksen rajoituksilla on hintansa, ja se hinta tullaan maksamaan näkyvimmästä paikasta. Vaihtoehdoista, kuten hallinnosta, scouting-budjetista tai akatemiasta leikkaamisesta ei haluttu puhua, koska ne eivät olisi tuottaneet samaa painetta rahoittajaa kohtaan.

Esimerkkejä riittää. Yliopistot ehdottavat säästöjä suosituimmista oppiaineista ja näkyvimmistä tutkimusryhmistä. Festivaalit uhkaavat peruuttaa pääesiintyjän. Joka kerta valitaan se kohde, joka takaa kovimman metelin.

Onko tämä ongelma

Kuulostaa pahalta. Virasto painostaa lapsilla, eläkeläisillä tai vaalitilastoilla.

Toinen tapa toteuttaa sama säästö on näkymättömämpi. Karsitaan sellaisista kohteista, joiden rapautuminen näkyy vasta vuosien päästä. Säästötavoitteet saavutetaan ja budjetti tasapainottuu. Aikasarja katkeaa, tilaston laatu heikkenee. Siitä ei kirjoiteta etusivun juttua, koska juttua ei oikeastaan ole.

Washington Monument -strategia ei ole elegantti, mutta se tuo informaatiota näkyviin. Se pakottaa päättäjän kohtaamaan leikkauksen seuraukset. Tässä mielessä se on demokraattisen mekanismin korjausyritys.

Ongelma syntyy vasta silloin, kun molemmat osapuolet oppivat pelaaman peliä oikein. Budjettivallan käyttäjä leikkaa enemmän, koska tietää, että virasto liioittelee vaikutuksia. Virasto liioittelee, koska tietää, että muuten leikataan vielä enemmän. Pelin tasapaino siirtyy molempien osapuolten kannalta huonompaan suuntaan. Ja tärkein asia – informaatio leikkauksen todellisista seurauksista – katoaa kohinaan.

Tilastokeskuksen tapaus

Onko kyse aidosti välttämättömästä leikkauksesta vai signaalista? Voi olla molempia.

Tilastokeskuksen on todella karsittava noin kuuden miljoonan euron edestä, EU-pakkotilastoja ei voi karsia, ja vaalitilastot ovat budjettiin nähden suhteellisen kallis ja ei-pakollinen kohde. Mutta valikoinnissa juuri tämän kohteen nostaminen ehdokkaaksi täyttää kaikki Washington Monument -strategian kriteerit: kohu on taattu, vastustus on äänekästä ja kansainvälinen vertailu on Suomen kannalta nolo.

Vaalitilastoissa on yksi tärkeä ero alkuperäiseen Washington Monumentiin. Suljettu monumentti aukeaa, kun rahaa taas tulee, mutta tilastoimatta jätetty aikasarja katkeaa lopullisesti. Tämä on konsortion lausunnon tärkein virke: “Kun vaalitilastojen pitkät aikasarjat kerran katkeavat, menetettyä tietoa ei saada takaisin.”

Jos Tilastokeskus joutuu oikeasti karsimaan kuusi miljoonaa euroa, jokin EU-pakkotilastojen ulkopuolinen kohde joudutaan jättämään pois. Vaalitilastot on siinä mielessä realistinen ehdokas. Mutta listan kärkeen päätyy aina kohde, jonka lakkauttaminen sattuu eniten, ja se ei ole sattumaa. Lopputulos riippuu siitä, miten budjettivallan käyttäjä reagoi: löytyykö rahoitus, vai suljetaanko Washington Monument oikeasti.

Virastojen leikkausstrategioista on kirjoitettu paljon. Yksi alan kuuluisimmmista tutkijoista on suomalaisille varsin tuntematon yhdysvaltalainen ekonomisti William A. Niskanen. Hänestä lisää myöhemmin.

Jevonsin paradoksi

William Stanley Jevons huomasi vuonna 1865, että James Wattin tehokkaampi höyrykone ei vähentänyt hiilen kulutusta Britanniassa: tehokkaampi kone teki hiilestä kannattavan polttoaineen sovelluksiin, joihin se ei aiemmin sopinut. Marginaalikustannuksen lasku avasi uutta kysyntää, ja kokonaiskulutus moninkertaistui.

Tekoälyyn sovellettuna ajatus on yksinkertainen. Jokainen asiantuntija-ammatti on kokoelma tehtäviä: lakimies laatii sopimuksia, neuvottelee ehdoista ja arvioi riskejä; tilintarkastaja täsmäyttää kirjanpitoa, valmistelee työpapereita ja dokumentoi havaintoja; konsultti analysoi, haastattelee ja kokoaa esitysmateriaaleja. Kun AI halpuuttaa yhden vaiheen, koko palvelun rajakustannus voi laskea. Jos vaihe on ollut pullonkaula ja palvelulle olisi käyttöä nykyistä enemmän, volyymi kasvaa: skanneja tehdään enemmän, sopimuksia käsitellään enemmän, tarkastuksia tilataan enemmän.

Mitä Sløkin data ei vielä osoita

Sløkin näyttö nojaa kahteen havaintoon: nuorten työntekijöiden työttömyys laskee nopeammin kuin yleinen työttömyys, ja uusia yrityksiä perustetaan Yhdysvalloissa ennätystahtiin. Hän tulkitsee tämän niin, että vastavalmistuneet ja nuoret korkeakoulutetut perustavat tekoälyä hyödyntäviä yrityksiä, jotka voivat kilpailla vakiintuneiden toimijoiden kanssa.

Nämä havainnot eivät vielä näytä klassista Jevons-mekanismia. Klassinen tarina kulkisi vakiintuneiden organisaatioiden kautta: lakitoimistot, Big Four ja konsulttitalot palkkaisivat enemmän junioreita, koska halvemmalla tuotettu valmistelutyö avaisi lisää asiakaskysyntää. Tästä Sløk ei näytä dataa.

Sen sijaan hänen esimerkkinsä viittaa toiseen mekanismiin: tehtäviä siirtyy uusille toimijoille. AI voi madaltaa yrityksen perustamisen ja asiantuntijapalvelun tuottamisen kynnystä niin, että pienet uudet toimijat kilpailevat vakiintuneiden kanssa. Kokonaistyöllisyys voi näyttää hyvältä, vaikka ammatin sisäinen oppimisrakenne muuttuu. Työ ei katoa, mutta tarve positioille, joissa vastavalmistuneet ovat aiemmin oppineet ammatin, voivat vähentyä.

Vielä helmikuussa Sløk kirjoitti Solow’n paradoksin paluusta: tekoälystä puhutaan kaikkialla, mutta sen vaikutukset eivät näy selvästi tuottavuudessa, inflaatiossa tai työmarkkinadatassa. Huhtikuun Jevons-väite ei siis voi nojata siihen, että vaikutus olisi jo makrotasolla osoitettu. Se on tulkinta varhaisista signaaleista, ja samat signaalit sopivat yhtä hyvin tarinaan suhdanteesta, yrittäjyyden kannustimista tai työn siirtymisestä vanhoista organisaatioista uusiin.

Kaikki halpeneminen ei kasvata työtä

Klassinen Jevons-mekanismi vaatii toteutumatonta kysyntää. Hiilen kohdalla sitä oli runsaasti: tehokkaampi höyrykone teki hiilestä kannattavan energialähteen tehtaissa, kaivoksissa, rautateillä ja laivoissa. Siellä, missä se oli aiemmin liian kallista.

Osa asiantuntijatyön tarpeista ratkaistaan jo nykyisillä hinnoilla. Merkittävä sopimusneuvottelu hoidetaan usein omalla lakiosastolla, ulkoisella neuvonantajalla tai näiden yhdistelmällä. Hinta vaikuttaa järjestelyyn, mutta harvoin siihen, jätetäänkö työ kokonaan tekemättä. Jos AI halpuuttaa sopimusten valmistelua, vaikutus voi näkyä hinnoissa, katteissa tai asiakkaan hyödyssä ennen kuin se näkyy uutena työnä. Sama koskee lakisääteistä tilintarkastusta.

Toisaalla palvelulle olisi käyttöä, mutta hinta tai osaaminen on pitänyt sen ulottumattomissa. Pieni yritys käyttää vanhaa sopimuspohjaa juristin sijaan. Mikroyrittäjä hoitaa kirjanpidon minimivaatimusten mukaan eikä osta talousneuvontaa. Pieni yhdistys tekee strategiansa itse, koska konsultti ei mahdu budjettiin. Jos AI laskee kustannusta riittävästi, kysyntä voi laajeta.

Suomalaisessa pk-kentässä monen yrityksen raja kulkee kyvykkyydessä ja resursseissa. Palvelut ja kehittämiskäytännöt, joita suuremmat yritykset käyttävät rutiinilla, jäävät pieniltä ostamatta. AI voi madaltaa tätä rajaa. Vaikutus näkyisi markkinan reunoilla: kevyempinä palveluina, pienempinä toimeksiantoina ja tarjoajina, jotka palvelevat aiemmin huonosti tavoitettua segmenttiä.

Markkina voi kasvaa ilman, että kasvu näkyy vanhojen organisaatioiden palkkalistoilla.

Mitä datassa pitäisi näkyä

Sløkin hypoteesi on falsifioitavissa. Jos klassinen Jevons-vaikutus pätee, datassa näkyisi seuraavan viiden–kymmenen vuoden aikana kolme asiaa: junioritason palkkaaminen lakitoimistoissa, konsulttitaloissa ja Big Four -firmoissa kääntyisi nousuun; pk-yritysten ostokset lakipalveluista ja konsultoinnista kasvaisivat volyymissä, vaikka tuntihinnat laskisivat; ja ammatin sisäinen tulonjako pysyisi vakaana, eivätkä hyödyt valuisi vain asiakkaille tai pääomalle.

Jos taas näkyy se, mitä Sløkin oma data jo näyttää — startup-buumi vakiintuneiden toimijoiden kustannuksella ja juniorityön samanaikainen taantuma — kyseessä on uudelleenjärjestely. Talouden tasolla se voi olla myönteinen ilmiö, mutta sen kustannukset jäävät kokonaistyöllisyyden alle piiloon.

Lopuksi

Sløk voi hyvin olla oikeassa siinä, että halvemmat panokset eivät kutista toimialoja. Ne voivat kasvattaa markkinaa ja järjestellä sen samalla uudelleen. Uudelleenjärjestelyn kohteeksi joutuvalle paradoksi on laiha lohtu.

Radiologin palkka osoittaa lähinnä sen, ettei yksinkertainen korvaamisennuste toteutunut, mutta ei vielä osoita Jevons-vaikutusta. Sen osoittaminen vaatisi palkkojen lisäksi työnjaon tarkastelua: miten AI muuttaa radiologien, harjoittelijoiden, teknikkojen ja tukiroolien tehtäviä.

Jevonsin paradoksi kuvaa yhden mekanismin. Työmarkkinoilla niitä on enemmän.