Rap-battle ja sen rehellinen lopetus
Vuonna 2011 ekonomisti Russ Roberts ja elokuvantekijä John Papola julkaisivat YouTubeen videon Fight of the Century: Keynes vs. Hayek Round Two. Se oli jatko-osa heidän edellisvuotiselle Fear the Boom and Bust -hitilleen, joka oli finanssikriisin jälkipyykin aikaan kerännyt kymmeniä miljoonia katsojia.
Videot YouTubessa: Fear the Boom and Bust (2010) ja Fight of the Century (2011).
Fight of the Century asettaa John Maynard Keynesin ja Friedrich Hayekin nyrkkeilykehään ja panee heidät väittelemään kysyntäpuutteesta, malinvestmentista, elvytyksestä ja hintamekanismista. Lopussa otteluyleisö — poliitikot, pankkiirit, akateemikot — hurraavat Keynesille. Tekijät ovat selvästi Hayek-leiriä, mutta myöntävät rehellisesti, että yleisöäänin ottelun voittaja on Keynes.
Miksi juuri keynesiläistyyppinen ajattelu on aina kriisin tullen palannut hallitsevaksi kehykseksi? Oliko Keynes yksinkertaisesti oikeassa ja Hayek väärässä?
Empiirinen makro ei ratkaise tätä kiistaa. Makrotalouden isot kiistakysymykset — elvytyksen vaikutukset, suhdannevaihtelun syyt, fiskaalikertoimen suuruus, rahapolitiikan rajat — eivät ratkea puhtaasti datasta, koska johtopäätökset riippuvat mallioletuksista. Talousopit kilpailevat empiirisen näytön lisäksi siitä, kuinka hyvin ne sopivat poliittisten ja hallinnollisten instituutioiden toimintalogiikkaan.
Miksi Keynes voittaa?
“War does not determine who is right — only who is left.” — Bertrand Russell
Russellin aforismi sopii myös rap-videon loppuun. Kehässä ja instituutioissa voittaja ei ole se, joka on oikeassa, vaan se, joka jää jäljelle.
Idean menestymisen kannalta kysymys ei siis ole vain sen totuusarvosta tai käyttökelpoisuudesta, vaan myös sen institutionaalisesta yhteensopivuudesta: minkälaisten organisaatioiden kanssa teoria sopii yhteen. Makropolitiikan ympärille rakentuneet instituutiot suosivat viitekehyksiä, joihin niiden tehtävät, mittarit ja toimintamallit sopivat. Teoria, joka kyseenalaistaa instituutioiden toimintalogiikan, pärjää huonommin kuin teoria, joka antaa niille mandaatin ja tehtävälistan.
Public choice -perinne nousi osin Hayekin ja itävaltalaisen koulukunnan vaikutuspiiristä ja olisi osannut ennustaa tämän. Buchanan ja Tullock kehittivät 1960-luvulla teorian, jonka mukaan poliitikoilla ja virkamiehillä on omat kannustimensa, jotka eivät aina yhdy yleisen edun kanssa. Sama pätee ideoiden kilpailuun instituution sisällä: viitekehys, joka sopii instituution toimintaan, menestyy paremmin kuin viitekehys, joka kyseenalaistaa sen toiminnan. Riippumatta siitä, kumpi kanta on empiirisesti vahvempi.
Hayekin kestävä perintö
Hayekin alkuperäinen suhdanneteoria, eli ajatus, että keinotekoisen alhainen korko tuottaa malinvestmentia1, jonka lama sitten korjaa, ei saanut valtavirran makrotaloustieteessä vakiintunutta asemaa. Hayek itse siirtyi 1940-luvulta alkaen kirjoittamaan enemmän tieto-, yhteiskunta- ja oikeusfilosofiasta kuin varsinaisesta makrotaloustieteestä. “Anna laman korjata itsensä” -politiikkasuositus 1930-luvulta ei ole myöskään erityisen houkutteleva jälkiviisaudella. Puhdas liquidationismi jäi käytännössä kokeilematta. Hoover hylkäsi sen ja aloitti interventiot. On helppo ymmärtää miksi: vaalien lähestyessä yksikään presidentti ei voi vain katsoa vierestä pitkää deflaatiota ja massatyöttömyyttä.
The Use of Knowledge in Society (1945) on yksi Hayekin vaikutusvaltaisimmista teksteistä. Sen ydinväite, että hinnat ovat hajautuneen tiedon aggregointimekanismi, jota mikään keskussuunnittelija ei voi korvata, sai empiiristä tukea Neuvostoliiton romahduksen myötä. Mutta datakeskeisen päätöksenteon aikakaudella argumentti on jälleen kyseenalaistettu, ja osa tutkijoista väittää, että tekoälyllä ja big datalla keskussuunnittelija pystyisi siihen, mikä oli 1940-luvulla mahdotonta.
Hajautetun tiedon välttämättömyys ja epistemologinen nöyryys makropolitiikan rajoista ovat Hayekin kestävin kontribuutio. Ne näkyvät modernissa institutionaalisessa taloustieteessä, kompleksisuusteoriassa ja public choice -perinteessä.
Suomi ja Puhakan poikkeuspuheenvuoro
Suomalaisessa talouskeskustelussa keynesiläistyyppinen makrokehys on institutionaalinen lähtökohta. Hayekilainen skeptisismi näkyy harvemmin hallitsevana viitekehyksenä.
Yksi mieleen jääneistä opettajistani Oulun kauppakorkeakoulussa oli kansantaloustieteen professori Mikko Puhakka, rationaalisten odotusten makrotaloustieteilijä. Luento saattoi alkaa W. C. Fieldsin hautakivikirjoituksella “I’d rather be in Philadelphia”. Oikeasti Puhakka kuitenkin näytti nauttivan opettamisesta, ja oli hyvä siinä. Hän käytti perinteistä metodia ja kirjoitti kaavat liitutaululle puhuessaan.
Maaliskuussa 2026 Verkkouutiset kysyi viideltä taloustieteilijältä miten Suomen ensi vaalikauden 8–11 miljardin sopeutusurakka pitäisi tehdä. Otos on painottunut: viidestä vastaajasta kolme on emerituksia, ja Malirantaa lukuun ottamatta kaikki asemoituvat talouspoliittisessa keskustelussa oikealle. Puhakka, Oulun yliopiston emeritusprofessori, kyseenalaisti keskustelun perusoletukset:
“Tuon kahdenkymmenen vuoden kokemusten perusteella lienee kenenkään turha kuvitella, että finanssipolitiikalla saadaan talouden kasvuvauhti kiihtymään nopeasti. Eli finanssipolitiikka ei juurikaan pysty vaikuttamaan tärkeimpään eli tuottavuuden kehitykseen. Viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana aika monta hallitusta ja valtiovarainministeriä on käynyt asiaa yrittämässä. Mutta aina joka neljäs vuosi ‘kansa panee toivonsa oppositioon’, mutta tulos ei tule olemaan sen kummempi.”
Puhakka esittää kaksi väitettä. Finanssipolitiikka ei pysty tekemään sitä mitä siltä usein odotetaan, erityisesti tuottavuuden nopeaa kohentamista. Vaalisykli taas pakottaa joka neljäs vuosi toistamaan saman rituaalin, jossa “kansa panee toivonsa oppositioon” vaikka tulos ei muutu. Edellinen on epistemologista nöyryyttä, jälkimmäinen public choice -havainto.
Puhakan konkreettiset politiikkasuositukset eivät sinänsä erota häntä muista. Hän esittää veronkorotuksia ja juustohöylä-tyyppisiä menoleikkauksia — lähempänä Malirantaa kuin Kanniaista tai Stenborgia.
Poikkeuksellista on Puhakan metatason huomio: hän suhtautuu skeptisesti siihen oletukseen, että finanssipolitiikka on väline, jolla hallitukset voivat nopeasti korjata talouden kasvudynamiikkaa.
Valtion pörssiomistuksista Puhakka on yksiselitteinen:
“En ymmärrä, miksi valtion tulee omistaa pörssissä noteerattujen yritysten osakkeita. Myyntiin vain, kun markkinatilanne on tarpeeksi hyvä. Tällainen omistaminen on perua niiltä ajoilta, kun Suomi oli vielä nykyistäkin pääomaköyhempi maa.”
Mitä tästä voi oppia
Empiirinen näyttö ei yksiselitteisesti puolla kumpaakaan leiriä, ja terve skeptisismi pätee molempiin suuntiin.
Jos haluat ymmärtää miksi suomalainen talouskeskustelu näyttää siltä miltä se näyttää — miksi sopeutuskeskustelu palautuu aina samoihin kysymyksiin, miksi vaihtoehtoiset viitekehykset jäävät kuriositeeteiksi, miksi joka neljäs vuosi käydään sama rituaali — pelkkä ekonomistien argumenttien tarkastelu ei riitä. Pitää katsoa myös niitä institutionaalisia kannustimia, joiden sisällä argumentit syntyvät, kilpailevat ja menestyvät tai häviävät.
Fight of the Century -yleisö hurraa Keynesille, koska Keynes antaa instituutioille toiminnan käsikirjoituksen. Hayek hylkää koko käsikirjoituksen idean. Kumpi on lopulta oikeammassa, on avoin kysymys. Mutta kumpi on poliittisille ja hallinnollisille instituutiolle helpompi ottaa käyttöön, ei ole.
Alaviitteet
Termille ei ole vakiintunutta suomennosta. Vuoden 1974 taloustieteen Nobel-palkinnon saajan tuotannosta on suomennettu kokonaisena vain Tie orjuuteen (Gaudeamus 1995), 51 vuotta alkuperäisen ilmestymisen jälkeen. Keynesin The General Theory (1936) suomennettiin 1951.↩︎