Kaksipäiväisen palaverin toisena aamuna huoneeseen ilmestyy istumakartta, jota kukaan ei piirtänyt mutta joka on yhtä sitova kuin hääpöydän paikkakortit. Jokainen löytää eilisen tuolinsa empimättä. Kukaan ei jaellut kortteja, silti järjestys on paikallaan ennen ensimmäistäkään kahvia ja kampaviineriä.
Organisaatio voi julistaa olevansa matala ja ketterä, mutta neukkarin istumajärjestys on jäykempi kuin yksikään organisaatiokaavio. Ja hauskinta on, ettei sitä laatinut kukaan.
Ensimmäinen päivä
Ensimmäisenä aamuna järjestystä ei ole. Jokainen ratkaisee oman pienen rajoitteensa.
Esittäjä hakeutuu sinne, mistä HDMI-piuha ja pistorasia ylettyvät, ja on siitä hetkestä kytketty tuoliinsa kuin vuohi paaluun. Huononäköinen siirtyy lähelle näyttöä. Se, jolla on aikainen juna tai heti perään toinen palaveri, ottaa paikan ovenpielestä. Kahvista riippuvainen istuu lähelle termaria.
Kukaan ei valitse paikkaansa tittelin perusteella. Jokainen minimoi oman kitkansa, tai istuu ensimmäiseen vapaaseen tuoliin. Näiden pienten valintojen ja sattumien summasta syntyy järjestys, jota ei kirjata pöytäkirjaan.
Toinen päivä
Toisena aamuna kaikki istuvat samoille paikoille.
Eiliseen tuoliin istuminen on ilmaista. Muualle siirtyminen maksaisi: yltääkö tästä läppärin piuhat, uusi naapuri ja pieni selittämätön jännite siitä, että joku istui väärään paikkaan. Ensimmäisen aamun sattuma jähmettyy toisen aamun säännöksi, eikä kukaan ehtinyt päättää, että näin tästä lähtien tehdään.
Psykologit kutsuvat tätä kauniisti reviirikäyttäytymiseksi. Me muut kutsumme sitä siksi, että se oli Pekan paikka.
Ylhäältä ja alhaalta
Japanissa homma hoidetaan toisin. Kokoushuoneessa on etiketti: vieras istuu kunniapaikalle ovesta kauimmas, nuorin lähimmäksi ovea, ja väärään paikkaan istahtaminen on protokollavirhe. Gaijinkin sen pian oppii jo toisella kerralla, vaikka kukaan ei mitään suoraan sanokaan. Suomessa päädymme lähes yhtä pysyvään järjestykseen, mutta toista reittiä. Japanissa järjestys on painettu etikettioppaaseen. Käytöksen kultaisessa kirjassa siitä ei ole riviäkään, ja tulos on silti melkein sama.
Kolmas päivä
Instituution näkee parhaiten silloin, kun joku rikkoo sitä.
Kolmantena aamuna paikalle tulee uusi työntekijä, joka istahtaa jonkun vakiopaikalle. Kukaan ei sano mitään. Mutta koko huoneessa käy sekunnin murto-osan mittainen kollektiivinen laskenta. “Ai, Matti istui sitten siihen. No, minä varmaan istun sitten tähän.”
Seurauksena on pelkkä tuolinsiirto ja lyhyt vaivaantunut hiljaisuus. Kukaan ei huomauta, eikä kukaan pöydässä osaisi edes sanoa rikottua sääntöä ääneen. Silti jokainen tunnistaa rikkomuksen heti. Vähän niin kuin kielioppi: sen huomaa vasta kun joku puhuu kieltä väärin.
Johtopäätös
Istumakartan voi lukea myös takaperin. Järjestyksestä voi päätellä, kuka esittää, kuka näkee huonosti, kuka pakenee ensimmäisenä ja kuka tuli paikalle kahvin takia. Se on paljastettujen preferenssien pohjapiirros.
Kukaan ei laatinut istumajärjestystä mutta se säilyy aamu toisensa jälkeen, vaikka harva sen huomaa. Kunnes joku vahingossa istuu väärin ja paljastaa, että se oli koko ajan olemassa.
Seuraavassa palaverissasi voit tarkistaa asian. Katso vain, kuinka kukaan ei uskalla vaihtaa paikkaa.