Suomalainen astuu hissiin, painaa kerroksensa nappia ja siinä se. Ovet menevät aikanaan kiinni omalla painollaan, insinööri on suunnitellut sopivan aukioloajan. Jos hississä ylipäätään on sulkemisnappi, sen painaminen tuntuisi epäkohteliaalta ja hätäiseltä.
Singaporessa opin, että on toinenkin tapa. Siellä astutaan hissiin ja painetaan oven sulkevaa nappia välittömästi. Ei kerran vaan monta kertaa, painokkaasti, kuin ne kolme sekuntia ennen automaattista sulkeutumista olisivat sietämättömän pitkät. Väitetään, että aasialaisessa hississä juuri close-nappi on paneelin kulunein. Uskon sen empimättä.
Tämä liittyy laajempaan piirteeseen, jolla on Singaporessa oma sana. Kiasu, kirjaimellisesti pelko hävitä tai jäädä toiseksi, on eräänlainen kaupungin käyttövoima, kärsimättömyys jäädä muista jälkeen. Siitä kirjoitan joskus toiste, jos jaksan. Tässä riittää sen pikkuserkku.
Rooli, joka lankeaa
Toimiston hissin aamuruuhkissa opin uuden sanan omaan sanastooni. Nappiukko.
Nappiukko on se, joka sattui astumaan hissiin lähimpänä paneelia. Kukaan ei nimeä häntä. Mikään sääntö ei määrää hänen tehtäväänsä. Mutta sillä sekunnilla, kun hän asettuu nappien viereen, koko hissillinen ihmisiä siirtää hänelle äänettömästi vastuun: nyt sinä painat, ja sinä painat close-nappia jokaisen kohdalla kunnes olemme kaikki perillä.
Suomalaiselle rooli on kiusallinen monella tapaa. Ensin siksi, että nappia ylipäätään hakataan, mikä sotii koko kasvatusta vastaan. Ja heti perään siksi, että juuri sinut on vaieten komennettu tekemään se kaikkien puolesta. Seisot hississä tehtävässä, johon et ole suostunut, ja huomaat painavasi nappia kohteliaasti, koska vaihtoehto olisi seistä tiellä ja rikkoa tahti, jota kaikki muut pitävät itsestäänselvänä.
Normi ilman lainsäätäjää
Tässä on se, mikä nappiukossa oikeasti viehättää. Se on kokonainen instituutio, joka mahtuu hissiin.
Sitä ei ole kukaan säätänyt, eikä varsinkaan kukaan valvo sitä. Silti se toimii joka aamu, luotettavammin kuin moni kirjoitettu sääntö, ja lankeaa mekaanisesti sille, joka sattuu astumaan hissiin väärään paikkaan. Se on spontaania järjestystä pienoiskoossa, tapa joka on syntynyt itsestään ja jota noudatetaan ilman että kukaan osaa sanoa, milloin siitä tuli sääntö. Hayek kirjoitti tästä paksuja kirjoja. Singaporen hissi opettaa saman kolmessa sekunnissa, ja vielä nopeammin ja tehokkaammin jos joku painaa nappia.
Me suomalaiset kollegat teimme siitä tietysti vitsin. Nappiukoksi joutuminen oli aamun pieni kärsimys, josta valitettiin aamukahvilla, ja sana jäi elämään meidän kesken. Se oli tapa ottaa etäisyyttä normiin, jota emme kuitenkaan voineet olla noudattamatta. Nauroimme close-napille ja painoimme sitä silti, koska ei meillä ollut oikein muuta vaihtoehtoa kuin sopeutua.
Lopuksi
En ole varma, onko nappiukko kiasua. Kiasussa kilpaillaan jostakin, jonka toinen voi viedä: viimeisestä paikasta, osterista tai parhaasta tarjouksesta. Hississä ei kilpailla mistään. Siellä vain ei siedetä hukattua sekuntia, ei edes silloin kun sillä sekunnilla ei tekisi mitään.
Ehkä se on kiasun serkku. Sama kärsimättömyys, eri kohde. Ja niin kuin serkut yleensä, ne paljastavat suvun piirteet selvemmin kuin itsestään niitä huomaakaan.
Kotona Oulussa nappiukon instituutio ei tosin pääse edes syntymään. Hissin maksimihenkilömäärä on yleensä neljä henkilöä ja massarajoitus 320 kg. Massarajoitus tulee useammin ensimmäisenä vastaan. Ja empiirinen havainto (ei tarkka eikä dokumentoitu): hissin matkustajamäärän mediaani Oulussa on 1, keskiarvo 1,1.
Joka tapauksessa viiden kerroksen talossa hissimatka on niin lyhyt, että nappiukon työura jää väistämättä lyhyeksi. Spontaani järjestys tarvitsee toistoa ja kestoa, ja meidän hissimatkamme ovat armollisesti liian lyhytkestoisia tuottamaan omaa nappiukkoaan. Sen minkä Singapore opettaa pilvenpiirtäjän mitalla, Oulu jättää kokonaan opettamatta.