Ruutti! Ruutti saatana! Kolome käsivirhettä, nyt lyö takaraivoon ja mittään et nää! Sulla mennee nämä aina ihan vituksi! Anna se pilli minulle, vittu minä tuun viheltään! Kukkaan voi olla noin huono.
Marraskuun ensimmäinen päivä. Veikkausliigan ottelu AC Oulu–KuPS. Savolaisoululaiselle kyseiset kohtaamiset ovat aina hankalia paikkoja, ja kaiken lisäksi nyt Oululla oli panoksena europelipaikka ja KuPSilla mestaruushaaveiden säilyttäminen. Lämmintä viisi astetta, kevyttä mutta kylmää sadetta ja eturivin paikka. Oulu voitti 2–0, ja se oli hyvä peli.
Takanamme istui mies, jolla oli asiaa tuomarille. Paljon asiaa. Vieressäni istui viisivuotias poikani, joka kuuli jokaisen sanan.
Miehen huutelu ei ollut pelkkää kiroilua. Hän arvioi tuomarin ammattitaitoa, luetteli virheet ja tarjoutui tekemään tämän työt. Tätä tapahtuu jalkapallokatsomoissa joka viikko.
Tästä kaikesta olisi helppo kirjoittaa paheksuvasti urheilukatsomojen kielenkäytöstä, mutta en aio tehdä sitä. Kiinnostavampi kysymys on, mitä viisivuotias kuulemallaan teki, mitä hän siitä oppi ja miten sujuvasti jo lapsi osaa käyttää kielen eri rekistereitä.
Otteluraportti
Pelin jälkeen äidille raportoitiin kaksi asiaa: Oulu voitti ja meidän takana istui setä, joka huuteli rumia sanoja tuomarille. Se, että lopussa alkoi vähän palella tai että puoliaikamakkaraan lurahti liikaa ketsuppia, eivät päätyneet edes raportin liitteeksi.
Pelin aikana kovimpien huutopurkausten kohdalla katsoimme toisiamme ja naureskelimme. Autossa sanoin, että huomiot olivat sinänsä ihan oikeita, mutta ne olisi voinut sanoa nätimminkin.
Äidille tuotetussa raportissa ei ollut yhtään kirosanaa. Viisivuotias valitsi sanansa tarkemmin kuin aikuinen.
Monta rekisteriä ennen kouluikää
Kun alkaa kuunnella, huomaa, että viisivuotias säätää puhettaan koko ajan sen mukaan, kenelle ja missä puhuu.
Isille sanotaan, että se setä sanoi saatana. Äidille, että se sanoi rumia sanoja. Päiväkodin opelle lauletaan “Janne Katajan, Janne Katajan hometalo…” ja jatketaan: “Mut mä en voi sanoa sitä viimeistä sanaa. Arvaatko mikä se on?”
Pierumies on Masked Singer Suomen vuoden 2025 voittaja. Lasten suosimaan ohjelmaan tuotiin hahmo, jonka nimessä on vessasana. Ja se voitti. Kukapa olisi arvannut. Sana on hyvä juuri siksi, että se on vähän kielletty, ja ohjelman tekijät tiesivät sen.
Kotona ja kavereiden kanssa Pierumies on ihan käypä puheenaihe. Päiväkodissa asiat ovat toisin. Lapsi oli puhunut kaverinsa kanssa ohjelmasta. Kolmas lapsi oli kuullut keskustelun ja kertonut opettajalle. Seurauksena oli johtajaopettajan puhuttelu. Se oli tuntunut epäreilulta. Kolmannen lapsen toimintaa viisivuotias arvioi: “Se huolehtii aina kaikesta ihan liikaa.”
Päikkymatkoilla kuuntelemme usein auton radiosta Radio Cityä. Sieltä tulee mainoksia, musiikkia ja puheohjelmaa. Iltapäivisin paasaa Jone Nikula.
Mainoksia lapsi arvioi kriittisesti. “Liike on lääke.” “Mut ei se oo totta. Jos on vaikka kuumetta niin ei liike oo lääke. Lääke on lääke.”
Eräänä päivänä huomio kiinnittyi radion kielenkäyttöön.
“Isi, toi sano radiossa että saatana.”
“No joo. Se kai haluaa esittää kovaa jätkää ja ajattelee, että kun kiroilee radiossa, muutkin pitävät sitä kovana jätkänä.”
“Mut se ei oo totta.”
Kukaan ei varsinaisesti ole opettanut rumia sanoja viisivuotiaalle tai sitä, missä yhteydessä niitä voi käyttää. Hän on kuullut sanat televisiosta, radiosta ja kavereilta. Ehkä joskus isiltäkin on saattanut joku sana lipsahtaa. Ja päätellyt loput itse.
Sanoja vaan
On sanat sanoja vaan ne pystyy miehen tappamaan.
Pää Kii
Sanat ovat vain sanoja on merkityksen tasolla totta ja käytön tasolla epätotta. Kirosana toimii, koska se on kielletty. Jos lyö vasaralla sormeen, perkele auttaa, voi harmi ei. Sanan voima tulee osittain yhteisöstä, joka on sopinut sen sopimattomaksi.
Tästä seuraa kasvattajalle paradoksi. Kieltämällä sanan aikuinen samalla opettaa lapselle, että siinä on jotain erityistä. Tabu tekee sanasta käyttökelpoisen juuri voimasanana.
Konteksti ja sen säännöt pitää osata lukea. Tämä taito on paljon arvokkaampi kuin laaja sanavarasto.
Ja tässä kohtaa pitää olla reilu jalkapallokatsomon miehelle. Katsomo on konteksti siinä missä päiväkotikin. Rumat huudot tavallaan kuuluvat asiaan, ja lapsen kanssa futista katsoessa niiltä ei voi välttyä. Minusta se on pieni hinta siitä, että lapsi pääsee katsomaan harrastamaansa lajia ja nauttimaan tunnelmasta. Pesäpallokatsomossa en ole ikinä ollut, mutta kuulemani perusteella Veikkausliigan eturivi on siihen verrattuna vielä aika lempeä kielikylpy.
Päiväkodin Pierumies-tapaus on kiinnostavampi. Lapsi puhui televisio-ohjelmasta käyttäen hahmon oikeaa nimeä. Sääntöä sovellettiin ilmeisesti sanaan riippumatta siitä, mitä lapsi oli tekemässä. Viisivuotias puolestaan ymmärsi eron sanan käyttämisen ja siitä puhumisen välillä. Ei ihme, että puhuttelu tuntui epäreilulta.
Voiko saman asian sitten aina sanoa ilman rumia sanoja? Kyllä voi, mutta koskaan se ei ole täsmälleen sama asia. Kiertoilmaus menettää osan painostaan. “Arvaatko mikä se on?” toimii vain, koska molemmat tietävät alkuperäisen sanan. Se on kiroilua toisin keinoin ja hyvä esimerkki siitä, mitä sujuva kielenhallinta voi olla.
Oulun seudulla tästä ilmiöstä on tarjolla myös pitkään hiottu käytännön esimerkki. Lestadiolaisessa kulttuurissa uskonnollissävytteisiä voimasanoja vältetään. Sen sijaan saatetaan sanoa voi raato tai voi elläimen käsi. Kuulija ymmärtää, mitä tarkoitetaan, ja ilmauksia käytetään samoissa tilanteissa kuin niitä toisia.
Kokonainen kieliyhteisö on kehittänyt samanlaisen ratkaisun kuin viisivuotias: sanotaan jotain muuta, mutta pidetään huoli siitä, että kuulija ymmärtää.
Sanojen kieltäminen voi muuttaa kielenkäyttöä, mutta tarve sanoa jotain painokasta löytää aina reitin.